Banaanien taisto

Chiquita on käynyt taistoon luodakseen itsestään kuvan eettis-ekologisena yhtiönä. Chiquita mainostaa, että he ovat saaneet puolueettoman järjestön, Rainforest Alliancen serifikaatin, joka nyt läiskitään tarroina banaaneihin. Nyt "halutaan suojella sademetsien ja villieläinten elinympäristöä, turvata veden laatu sekä taata viljelmien työntekijöille ja lähialueilla asuville ihmisille hyvät olosuhteet."

Tästä puuttuu eräs Reilunkaupan tuotteisiin oleellisesti liittyvä seikka: viljelijät ja työntekijät saavat kohtuullisen korvauksen tekemästään työstään.

Reilunkaupan banaanien osto on ollut minulle helppo valinta jo pitkään, silloin kun banaaneja ostan. Niiden hinta ei edes ole juuri kalliimpi kuin Chiquitan, ja lisäksi Reilut banaanit ovat mielestäni sopivamman kokoisia kuin ne jätti-isot, jätti-mainostetut kilpailijansa.

Ikävää vain, että Reiluja banaaneja ei joka kaupasta saa, ja jos saa, niin niiden esillepano on usein huonompi kuin suuryhtiön, jolla on tietysti varaa panostaa myymälämainontaan. Pahvilaatikko hedelmähyllyn päässä ei ole yhtä houkutteleva kuin keskellä hevi-osastoa oleva, massiivinen banaanivuori. Valitettavasti Reilut ovat myös usein lopussa tai ovat ostohetkellä vielä hyvinkin raakoja.

Mutta ei mainoskampanja nyt taida Chiquitan imagoa silmissäni parantaa. Eikä sitä paranna etenkään se, että ainakaan tänään yhtiön Suomen nettisivu ei edes toimi, vaikka se lehtimainoksessa mainitaan.

Aviot ehdolle

Anne kirjoitti blogissaan mm. avoliittoon liittyvistä puolisoiden välisistä testamenttauksista, avoliiton ja avioliiton välisistä juridisista (ja sitä myöten myös taloudellisista) eroista ja avioehdosta.

Järkevää asiaa, jota soisi kaikkien yhdessä elävien pariskuntien miettivän. On hämmästyttävää, miten moni ei ole halukas uhraamaan yhtään ajatusta tai aikaa sille, että entä jos toinen vaikka kuolee? Miten käy yhteisen asunnon ja muun omaisuuden? Kukaan ei tietysti halua ajatella toisen kuolemaa tai avo-/avioeroa, mutta jossain vaiheessa se valitettavasti tulee vastaan. On yksinkertaisesti järkevää miettiä asiat valmiiksi, jottei sitten liiton päättyessä tule järkyttäviä yllätyksiä.

Jos mennään naimisiin, niin kai sen sitoumuksen ottaessaan kannattaisi kiinnittää huomiota myös oikeudellisiin ja taloudellisiin seikkoihin. Ei se avioehto ole mikään epäluottamuslause suhdetta kohtaan: liitto päättyy joskus kuitenkin, eli eroon tai kuolemaan. Tämän opin Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen yleisen yksikön vs. tutkimusjohtajan Marjukka Litmalan luennolla silloin joskus.

Jos minä päädyn joskus avioliittoon, niin se on minulle nimenomaan oikeudellinen ja taloudellinen "sopimus". Toki siinä on tunnetta mukana, mutta se halu rakastaa on toivottavasti olemassa ilman varsinaista naimisiin menoa. Haluan avioehdon, koska mielestäni minulla ei ole mitään oikeutta esim. aviopuolisoni ennen liittoamme hankkimaan omaisuuteen tai siihen, mitä hän saa perinnöksi. Samoin miehelläni ei tule olemaan oikeutta vastaaviin minun omistuksiini.

Vaikka raha ei parisuhteen ykkösasia ole arkipäivässä, niin nämä suuret linjat haluan kuitenkin varmistaa. Juuri nyt avoliitossamme ei ole mielestäni tarvetta esimerkiksi testamentille, mutta ehkä senkin aika joskus tulee.

Pakattu tarpeen mukaan

Varsin usein näkee lehdissäkin kirjoituksia, joissa purnataan sitä, miten elintarvikepakkaukset on suunniteltu joillekin muille kuin sinkuille, vaikka yhä useampi kotitalous muodostuu vain yhdestä henkilöstä. Taisi olla viimeksi eilen Hesarin sivuilla jonkun toimittajan kommentti aiheesta, ja siinä todettiin, ettei asia ole mitenkään uusi. Kirjoitus huomioi myös suurpakkausten edullisemmat kilohinnat, joka tietysti ärsyttää pieniä pakkauksia ostavaa.

Mielestäni ilahduttavia ovatkin kaupat, joissa voi ostaa juuri sen verran kuin tarvitsee ja hinta on sama riippumatta siitä, kuinka paljon pussiinsa tavaraa kauhoo. Selkeimmillään ideaa toteuttavat esimerkiksi Punnitse ja Säästä -kaupat. Helsingistä sellainen löytyy ainakin Kurvista eli Sörnäisten metroaseman läheltä.

Mutta ei tuo kauppa tietysti ole sinällään ainutlaatuinen. Tykkään käydä myös kauppahalleissa ja torilla juuri siksi, että voi ostaa ihan vähän jotain (esimerkiksi savustettua kalaa tai juustoa). Arkisin kauppahalliin en kyllä ehdi enkä jaksa, koska se ei ole mitenkään kätevästi kotimatkan varrella.

Olisi tietysti hienoa, jos tavallisissakin kaupoissa voisi enemmän ostaa juuri tarpeen mukaan eikä kilo- tai litrahinta olisi pienessä määrässä sen suurempi. Mutta sitä ei varmasti tapahdu, kun ihmiset on jo opetettu pois lihatiskeistäkin. Nykyisin ostan usein suuren paketin esimerkiksi jauhoja, leikkeleitä tai maitoa ihan vain siksi, että pienempi pakkausmuoto on kilohinnaltaan sen verran kalliimpi. Näin itse tietysti ylläpidän sitä, että pakkauskoot pysyvät jatkossakin suurina.

Animalian katumainokset ovat hyväksyttäviä

Mainonnan eettisen neuvoston mielestä Animalian mainokset, jotka ulkomainosyhtiö JC Decaux taannoin hyllytti, ovat hyvän tavan mukaisia ja voivat näin jatkossa olla esillä kaupungin katukuvassa. Päätöksen mukaan eivät olleet myöskään sillä tavoin pelkoa herättäviä, että ne eivät sopisi ulkomainintaan.

Järkevä päätös neuvostolta! En alunperinkään ymmärtänyt mainosten poistamista ja sitä reaktiota, minkä ne ihmisissä JC Decauxin mukaan synnyttivät. On ihan paikallaan, että meitä lihansyöjiä muistutetaan siitä, mistä se broileri tai sika on peräisin. Kliininen, suikaloitu ja pakattu lihamöntti on kaukana elävästä eläimestä, eikä tietysti moni halua ajatella, että siinä nyt on pala possua, joka ei välttämättä ole elänyt loistokkaissa oloissa maata myöhien ja mudassa pyörien.

Itse syön siis edelleen lihaa eikä Animalian kampanja sitä mihinkään muuta. Pidän lihan mausta ja koen sen helpoksi tavaksi saada proteiinipitoista ruokaa. Tietysti tiedän, mitkä olisivat kasvissyönnin kokonaisedut esim. ekologiselta kannalta ja tiedän senkin, että kasvissyöjä saa oikeilla valinnoilla esim. proteiinit tankattua.

Tietysti lihansyönti on väistämättä kannanotto myös siihen, että kotieläimiä voidaan pitää ja hoitaa. Olen nähnyt monta tyytyväisen oloista lehmää viihtyisissä navetoissa ja tavannut myös sikaloita, joissa asiat hoituvat ainakin minun silmiini hyvin. Olen myös kuullut teurastustavoista, joilla eläinten viimemetrit pyritään pitämään stressittöminä. Jaksan toivoa, että lihantuotanto voisi olla myös asiallisesti hoidettua.

Toisinaan kuitenkin tunnen pienesti huonoa omaatuntoa lihalla herkuttelustani. Lähinnä tämä johtuu siitä tiedosta, miten paljon enemmän luonnonvaroja lihantuotantoon menee. Mutta silti käteeni tarttui tänäänkin kaupassa lihapaketti, josta sitten huomenna toivottavasti valmistuu jotakin herkullista syötävää.

Kuluttaja boikotoi

Blogeissa on virinnyt nyt boikotointiaatetta suomalaista musiikkiteollisuutta kohtaan uuden tekijönoikeuslain myötä. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, saako boikotti enemmänkin tuulta alleen. Itse ostan levyjä nykyisin niin harvoin, ettei juuri vaikuttaisi kulutuskäyttäytymiseen, vaikka julistaisin olevani boikotissa.

Kuluttajaboikotoinnin varsinaisia ensiaskeleita otetiin 1970-luvulla, jolloin ainakin Nestle joutui ryöpytyksen kohteeksi: "Vuosia jatkuneen boikotin seurauksena esim. WHO saatiin laatimaan uudet eettiset säännökset äidinmaitovastikkeita markkinoiville yrityksille ja Nestlen oli lopetettava räikein pulloruokintaa suosiva kampanjansa kehitysmaissa." (Kari Laineen kirjoittama juttu Turun Sanomissa 25.1.2005).

Muutamat suuret kuluttajaboikotit muistetaan aina mainita, kun puhutaan boikottien voimasta. Silti epäilen, että moni boikotti ehkä käynnistyy, mutta sen vaikutukset jäävät vähäiseksi tai peräti kohdistuvat väärään asiaan. Lieneekö esimerkiksi Valion jäätelöiden myynti vähentynyt vetoomusten myötä? Kari Laine kirjoittaa, että "USA:n Irak-seikkailu on vaikuttanut kaikkiin leimallisesti yhdysvaltalaisten tuotteiden menekkeihin, varsinkin Euroopassa ja Kanadassa vierastetaan nyt lähes kaikkia jenkkituotteita McDonaldsista Disneylandiin." Näinköhän?

En silti kiellä boikotoinnin tehoa ja merkitystä. Vaikka on kliseistä sanoa, että kuluttajat äänestävät kukkarollaan, niin harkittu ostaminen on tällä hetkellä kuitenkin selvä tapa ilmaista arvo- ja ajatusmaailmaa. Ja vaikka taloudellinen boikotin taloudellinen merkitys ei nousisi suureksi, niin ainakin asioita mietitään ja joudutaan uhraamaan jokunen ajatus moraalikysymyksiin.

Toisaalta ehkä tehokkain boikotoinnin muoto taitaisi olla se, mistä Veloena kirjoitti aikaisemmin kommenttiosastollani: kuluttamiseen voisi suhtautua vapautena olla ostamatta jotakin. Jos viinipulloa, lenkkikenkiä, jäätelötötteröä, muropakettia tai vaatekappaletta ostaessaan pysähtyisi miettimään vähän tarkemmin, tarvitsenko tätä todella, niin ei tarvitsisi edes tehdä niin usein valintoja sen suhteen, pitääkö jotakin tuotemerkkiä nyt boikotoida.

Lisälukemista boikotoinnista mm.

Helena Lipponen: Köyhyyden ja lapsityövoiman noidankehä katkaistava – vaikka boikotoimalla
Juha Honkonen: Boikotointi ei yleensä paranna lapsityölaisten asemaa
For Mother Earth boikotoi mm. Bushia vastaan

Tyyli myy kypäränkin

Eilisessä Hesarissa kirjoitettiin polkupyöräonnettomuuksista. Parantuneen turvallisuuden syyksi veikkailtiin kypärän käytön yleistymistä, joka tuli lain mukaan pakolliseksi vuonna 2003. Jutun perusteella melkein joka kolmas pyöräiljä vetää kypärän pääähän, Uudellamaalla lähes puolet.

Oma olettamukseni kypärän käytön lisääntymiselle on se, että kypäristä on tullut tyylikkäämpiä ja jopa trendikkäitä. Pyöräilykypäristä taidettiin alkaa puhua joskus 90-luvun alussa, mutta ne ensimmäiset kypäräthän olivat yksinkertaisesti rumia styrox-pottia. Minun ensimmäinen kypäräni oli kalliimpi ja hienompi malli, mutta silti näihin nykyisin perukypäriinkin verrattuna aika iso, epäkäytännöllinen mötikkä.

Silloin taidettiin kovasti muutama vuosi kampanjoida kypärien käytön puolesta ja ihmeteltiin, miksi niitä ei käytetä. Minä puolestani ihmettelin jo silloin, miksei sitä tuotetta tehdä niin houkuttelevaksi, että sitä oikeasti haluataan käyttää.

Järkisyyt eivät aina todellakaan ratkaise ihmisten ostopäätöksiä tällaisissa asioissa: silloin 90-luvun alkupuolella ei nuoriso käyttänyt edes pipoa (jota tietysti kauhisteltiin samalla tavalla kuin nyt kauhistellaan sitä, etteivät nuoret riisu niitä päähineitään), joten kuka nyt pyöräilykypärän olisi päähänsä vetänyt?

Helsingissä pyöräillessä koen kypärän lisäävän omaa turvallisuudentunnettani. Kun siihen on tottunut, tuntuu oudolta polkea ilman. Totta kai harmittaa välillä, että kampaus lytistyy, mutta harvoin minun hiukseni muutenkaan niin hienosti ovat. 50 euron sijoitus päänsuojukseen ei tuntunut pahalta, sillä samalla kypärä jotenkin lisää uskottavuuttani kuntopyöräilijänä. Nimittäin niillä kaikkein lujimmin suhaavilla on aina kypärä päässä!

Mutta kyseenalaistan edelleen tuon kypäräpakon lakiin kirjattuna. En ymmärrä, miksi pitää säätää lakeja, joita ei kuitenkaan voida valvoa. Kypärien käytön lisääntymiseen laki tuskin on niin suuresti vaikuttanut, vaan enemmän on kyse jostakin muusta asennemuutoksesta: kypärän käyttö ei ole enää noloa ja vain pikkulasten ja vanhusten juttu.

Älä luota kuluttajan vastauksiin

Suhtaudun varsin skeptisesti kaikenlaisiin kuluttajille tehtyihin mielipidetiedusteluihin. Niin paljon tutkimuksen luotettavuudesta riippuu siitä, miten tutkimus on tehty: millaisia kysymyksenasetteluita on käytetty, ketä on valittu vastaajiksi, ovatko vastaajat sillä hetkellä oikeasti kiinnostuneita vastaamaan ja miten sitten loppujen lopuksi vastauksia tulkitaan. Suurempi ongelma taitaa kuitenkin olla se, että ihmiset eivät vastaa sen mukaan, miten he todella käyttäytyvät, vaan miten heidän ihanneminänsä käyttäytyisi.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi luomutuotteet. Silloin aikanaan niitä tuotiin kauppoihin, koska tutkimusten mukaan kuluttajat halusivat niitä. Sitten petyttiin, kun luomutuotteiden kauppa ei käynytkään odotetulla tavalla.

Moni meistä voi vastata mielestään vilpittömästi esimerkiksi suosivansa luomutuotteita tai kotimaisuutta. Käytännön ostohetkellä toimimme kuitenkin toisin. Kun luomutuotteen hinta on puolitoista- tai kaksinkertainen "normaaliin" verrattuna, niin käsi nappaa hyllystä sen halvemman. Huonekaluostoksilla ihastutaan johonkin sohvaan eikä sillä hetkellä kiinnosta, missä maassa se on tehty.

Minusta olisi todella vaikeaa vastata mihinkään kyselyyn omasta kulutuskäyttäytymisestä. Ihanneminäni ostaa harkiten ja huolella, laittaa laadun hinnan edelle ja miettii ostostensa laajempaa vaikutusta tähän maailmaan. Todellinen minäni kiirehtii kauppaan ostamaan päivittäiset tavarat eikä jaksa miettiä ostopäätötensä vaikuttavuutta.

Lisäksi tunnistan itsessäni tyylin "tiedän toki, että Niken tuotteita ei valmisteta välttämättä kaikkein eettisemmissä oloissa. Mutta koska tiedostan asian, niin voin silti ostaa tätä merkkiä". On hyväksyttävää esimerkiksi moittia McDonald'sia, mutta silti moni käyttää firman pikaruokapalveluita. Asenteet ja ajatukset eivät monilla ole niin vahvoja, että ne estäisivät periaatteessa ei-niin-hyvien valintojen teon.

Aina sanotaan, että kuluttajat äänestävät jaloillaan. Kun kerran asiakkaita McDonald'siin riittää ja minä ostan Niken kengät huolimatta ajatuksistani, niin miksi yritykset vaivautuisivat tosissaan muuttamaan toimintatapojaan?

Pienillä viilauksilla ja imagonkohennuskampanjoilla yritykset kertovat yhteiskuntavastuustaan tai ympäristökampanjoistaan, ja sitten kuluttajakin voi olla tyytyväinen: kyllä kai Chiquita-banaaneja voi ostaa, kun ne kerran kampanjoivat Lastenklinikan kummien takana konsertissakin eli ovat hyvällä asialla, eikös niin?

Kännykkä- ja laajakaistaliittymät vertailussa

Viestintävirasto on julkaissut tietopaketin kännykkä- ja laajakaistaliittymien hankintaan. Opas sisältää esimerkiksi matkaviestinten hintavertailutaulukon (pdf), jota luvataan päivittää kolmen kuukauden välein.

Tällaisia palveluita on ilmeisesti kaivattu, mutta en tiedä, miten paljon tuollainen taulukko loppujen lopuksi liittymän valintapäätöstä helpottaa. Listattuna taitaa olla nelisenkymmentä kännykkäliittymää ja niiden hintoja: avaus-, kuukausi- ja minuuttihinnat, tekstiviestimaksut jne.

Mutta silti kuluttajan on itse pähkäiltävä, että jos soitan sen ja sen verran puheluita ja niistä yli puolet menee tuolle operaattorille ja loput sinne ja tänne ja tekstiviestejä naputan noin paljon, niin mikäköhän liittymä tulisi halvimmaksi? Ja toimiiko sen operaattorin palvelut, kun välillä kuulee ikäviä juttuja laskutussähläyksistä ja asiakaspalvelun toimimattomuudesta? Valintaa ei myöskään helpota operaattoreiden markkinointi- ja tarjouskampanjat, joissa luvataan alennuksia, ilmaisia puheluita ja toinen toistaan oudompia kylkiäisiä (joista osan saa sitten vasta puolen vuoden päästä liittymän avaamisesta).

Kännykän peruskäytön ei enää pitäisi tulla kovin kalliiksi, jos hieman osaa analysoida, miten puhelintaan käyttää. Itse vaihdoin noin vuosi sitten liittymää, koska halusin halvan kuukausimaksun ja kohtuuhintaiset puhelut eri operaattoreiden liittymiin. En kauheasti kännykkää käytä, joten lasku jää kuukaudessa yleensä alle kymmeneen euroon.

Mutta puhelinmaailmassa ärsyttävät kalliit palvelunumerot. Julkisuudessakin on moitittu mm. julkisen sektosin palvelunumeroita, joissa maksu raksuttaa ja operaattori käärii voitot. Tietysti näitä maksullisia palvelusoittoja joutuu joskus tekemään ja puhelinlaskua tutkaillessa ärsyttää, että ilmoittautuminen noin 45 euroa maksavalla kurssille maksaa lähes neljä euroa. Siis lähemmäs kymmenen prosenttia kurssin hinnasta menee ilmoittautumiseen.

Vaatteita massaräätälöityinä

Ostaisin ihan mielelläni vaatteita netistä, mutta koen ongelmalliseksi sen, etten pääse tunnustelemaan ja sovittamaan vaatetta. Haluaisin hiplata vaatteen materiaalia ja tarkistaa ompelutyön laadun tai kankaan napakkuuden. Sen lisäksi tulee tietysti vielä se, että moni vaate ei yksinkertaisesti istu, vaikka periaattteessa koko olisi sopiva. Toki epäsopivan vaatteen voisi palauttaa, mutta sitten joutuu näkemään jo liikaa vaivaa.

Onneksi kuitenkin uusia ratkaisuja nettitilaamiseen on jo olemassa. Kiinnostava suomalaisyritys on Anomalia Desing, jossa tuotteet valmistetaan mittojen mukaan kertaalleen käytetyistä vaatteista. Sen lisäksi, että saisi omien mittojensa mukaisen vaatteen, voi valita myös sen värimaailman. Itse ihastuin esimerkiksi Binääri-takkiin.

Näköjään vastaavia kierrätys- ja mittatilausajatuksia hyödyntäviä yrityksiä on syntynyt Suomeen enemmänkin. Ainakin pienyritys CaK-Design ilmoittaa, että (lähinnä lapsille tarkoitetut) vaatteet voidaan tehdä asiakkaan niin halutessa myös kierrätysmateriaaleista.

Itse en ole vielä tilannut tällä tavoin mitään, mutta ajatus kytee vahvasti mielessä. On kiehtovaa, että voi valita mieleisensä mallin ja sitten määritellä sen mitat ja värit. Valmiin tuotteen olettaisi olevan melkoisen laadukas. Siis ihan perinteistä ompelijalta odotettua työtä, mutta nettiaikakaudella jollain lailla massaräätälöitynä. Toivottavasti näille suomalaisyrityksille riittää töitä jatkossakin: persoonallisemmille, ekologisimmille vaatteille tuskin mitään valtaisaa suosiota vieläkään on, mutta jonkinlaista kysyntää kuvittelisin löytyvän.

Yksi kierrätysmateriaalia hyödyntävä vaateyritys on myös Globe Hope, mutta minun makuuni jo nettisivutkin olivat melkein liian trendikkäät, eivätkä vaatteetkaan ihan minun tyyliäni. Mutta makuasioista ei tietysti pitäisi kiistellä.

Kun shoppailusta tuli harrastus ja terapiamuoto

Nykyajan nuoriso voi hyvin sanoa harrastavansa shoppailua. Tyttöporukka ei välttämättä osta mitään huulikiiltoa kummempaa, mutta kaupoissa voidaan silti kiertää tuntikaupalla. Myös pojat ovat alkaneet kunnostautua: jokin aika sitten taisi julkisuutta saada tutkimus, jonka mukaan murrosikäiset pojat käyttävät enemmän rahaa vaatteisiin kuin tytöt.

Moni nainen, myös minä, tunnustaa käyttävänsä ostamista itsensä palkitsemisena tai "terapiakeinona": huonoa mieltä piristetään ostamalla jotakin kivaa. Miehet eivät kokemusteni mukaan ainakaan myönnä, että he ostaisivat jotain vain piristykseksi, mutta luulisin, että myös he tekevät sitä (miehet vain aina keksivät rationaalisia selityksiä hankinnoilleen).

Shoppailu on siis monien mielestä aidosti kivaa. On tietysti paljon niitä, jotka kokevat kaupoissa kiertämisen "välttämättömäksi pahaksi", mutta silti moni innostuu lähtemään esimerkiksi uuden kauppakeskuksen avajaisiin.

Jossain vaiheessa minustakin oli mukavaa kierrellä kaupoissa. Nyt en enää voisi todellakaan sanoa shoppailua harrastukseksi. Joku ostos joskus voi ilahduttaa mieltä, mutta harvemmin näin käy. Olen huomannut, että kierros Helsingin keskustan kaupoissa lauantaina saa minut lähinnä huonotuuliseksi. Ihmisten paljous, kiire ja vaikeus löytää se mieluinen, tarvittava asia tekevät yleensä vain ärtyneeksi.

Mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka saavat iloa shoppailusta ja kauppakeskusten avajaisista. On minustakin joskus kiehtovaa mennä Stockan hulluille päiville (kun vain menee sellaiseen kellonaikaan, ettei talo ole tupaten täynnä asiakkaita) ja ihmetellä tavaraa, tarjouksia ja ihmisiä.

Ehkä shoppailu on monille jonkinlaista nykyaikaista metsästystä ja aarteenetsintää: jos vastaan tulee jotakin mielettömän hienoa ja saa sen vielä halvalla, niin kyllä siitä syntyy jonkinlaista mielihyvää.

Kunnon kansalainen kuluttaa

Vilkaisin tänään Kotilääkäri-lehden juttua otsikolla "Tavarataivas". Valitettavasti mieleeni ei jäänyt, ketä juttuun oli haastateltu, mutta taisi olla miespuolinen elokuvaohjaaja, jonka mukaan kuluttamisesta on tehty yhteiskunnassamma velvollisuus. Siis joka puolelta tulee viestejä osta, hanki, kuluta! Haastateltu kritisoi tätä ajattelua voimakkaasi.

Onhan se tietysti niinkin. On väärin, että luodaan kuvaa siitä, että vain kuluttamalla ihminen on kunnon kansalainen. On masentavaa, että on jotenkin syntynyt ajatus, että jos ei kuluta hilpeästi varojaan tavaraan, on jotenkin outo ja omituinen. Ihmisten halutaan ajattelevan, että kuluttamalla he ylläpitävät hyvinvointivaltiota, joten ostaminen on välttämätöntä: jos ette nyt anna rahavirtojen tulvia, niin sitten ei talous kasva ja tulee lama ja kaikki menee huonosti.

Kuluttamisesta on tullut mantra, jonka voimaan jaksetaan vannoa eri yhteyksissä. Liian harvoin vain nostetaan esiin se, onko tämä tavaran haaliminen ihan välttämätöntä, kun ei se onnellisuus kuitenkaan lisäänny, vaikka varallisuus kasvaa. Sanna Ryynänen kirjoitti Sunnuntaisuomalaisessa omakohtaisen osuvasti siitä, miten kolme-nelikymppisten sukupolvi odottaa kulutuksen tasoltaan jo jotain aivan muuta kuin mitä se omilla vanhemmilla oli. Vähempikin voisi ehkä riittää, mutta kun on kulutettava, niin pistetään raha kiertämään!

En minä olen sen parempi kulutusajattelussani kuin muutkaan. Haaveilen uusista tavaroista ja erityisesti isommasta asunnosta. Kaikenlaista kivaa olisi tarjolla, johon rahansa voisi pistää.

Mutta taidan kuitenkin seuraavaksi käyttää enemmän rahaa itseni hemmotteluun: kampaaja on jo varattuna, hierojalle voisin myös mennä ja se kasvohoitokin olisi kiva. Ja teatteriin myös haluaisin. Palveluita ostamalla sentään voin kokea olevani kunnon kuluttaja: käytän rahaa ja työllistän suomalaisia, eivätkä jätevuoret kasva niin valtaisasti kuin jos ryntäisin kauppakeskukseen haalimaan ei-niin-välttämätöntä tavaraa.

Korkoa koron päälle

Talouselämässä oli Antti Mikkosen hyvä artikkeli kulutusluotoista. Onhan näistä puhuttu viime aikoina paljon: kännykkävippiä saa yli 40 prosentin todellisella vuosikorolla ja Ellokset sun muut tahot myöntävät lainaa ilman takuita, jos suostuu 25-35 prosentin vuosikorkoihin. Pankeista lainaa saa alhaisemmilla koroilla, mutta eihän raha koskaan ilmaista ole: esimerkiksi Sampo markkinoi voimallisesti "Kohtuullisen koron käyttölainaa", jossa saa vaikka 5 000 euron lainan 10 prosentin todellisella vuosikorolla ilman takuita tai vakuuksia.

Artikkelin mukaan kulutusluottojen kauppa käy. Ihmiset ottavat näitä muutaman tonnin lainoja ja maksavat sitten varsin korkeita korkoja. Ongelmalliseksi nämä lainat tietysti muuttuvat, jos lainan takaisinmaksu ei onnistukaan ja joudutaan ottamaan toinen laina edellisen maksamiseksi ja sitten lumipallo vyöryy ja luottotiedot menevät.

Oma luotonottoni on rajoittunut Visa-kortin käyttöön silloin tällöin, lähinnä nettiostoksia maksettaessa tai ulkomailla ostoksia tehdessä. Mitään kulutusluottoa minun ei ole koskaan tarvinnut harkita: ei ole tullut tilannetta, että jääkaappi hajoaisi eivätkä rahat riittäisi uuteen. (Myöskään opintolainaa en silloin aikanaan ottanut, kuten ei moni muukaan yliopisto-opiskelija.)

Jotenkin tuntuu siltä, että ainakaan suurempia kulutusluottoja ei välttämättä kovin moni ota, mutta ne jotka ottavat, ottavat niitä useammin ja huolettomammin. Valtaosa suomalaisista lienee edelleen harkitsevaista ja omalla tavallaan myös säästäväistä ja pyrkivät välttämään lainanottoa, ellei se ole pakollista. Mutta aina löytyy varmasti niitä, jotka haluavat jonkun uuden tavaran just nyt ja heti paikalla ja uskovat, että oma taloudellinen tilanne ei ainakaan heikkene: äkkiäkös sitä yhden lainan maksaa. Ja valitettavasti virhearviointi johtaa joskus hyvin ikäviin tilanteisiin.

En toki väitä, että kulutusluotot pitäisi kieltää. On niille tarpeensa ja lähes kaikki pystyvät ne hoitamaan kunnialla. Enkä todellakaan ole sitä mieltä, ettei mitään saisi ostaa, ellei olisi säästänyt sitä varten, jotta voisi lyödä heti käteismaksun tiskiin. Mutta toivottavasti tolkku suomalaisilla luotonottajilla säilyy jatkossakin ja ihmiset osaisiva laskea, mitä todella tarkoittaa se, jos todellinen vuosikorko on 5, 10 tai 35 prosenttia!

Mitä ruoka saa maksaa?

Usein ihmettelen sitä, kun keski- tai hyvätuloinen ihminen tuskailee, miten ruoka on nykyään kallista. Kun ennen kuulemma juuri se juusto oli edullisempaa eikä sokerikaan maksanut niin paljon ja hyvää leipää sai halvalla. Ruuan kallistumisesta sitten syytetään joko viljelijöitä, teollisuutta, vähittäiskauppaa tai euroon siirtymistä.

Kotitaloudet kuitenkin käyttävät elintarvikkeisiin selvästi pienemmän osan tuloistaan kuin vaikkapa pari vuosikymmentä sitten. Tilastokeskuksen vuoden 2001-2002 tilastojen mukaan elintarvikkeiden osuus kotitalouksien kulutusmenoista oli 13,2 prosenttia, kun 1980-luvulla luku oli melkein 20 prosenttia.

Elintarvikkeiden hintoja on kuitenkin helppo syyllistää, jos halutaan puhua elämisen kallistumisesta. Useimmat käyvät suhteellisen säännöllisesti ruokakaupassa ja tiettyjen elintarvikkeiden hinnat ainakin kuvitellaan muistettavan. Sitten helposti yleistetään sen yhden tai kahden elintarvikkeen hinnan kohoamisen vuoksi, että kaikki on kallistunut.

Monen mielestä ruuan tulisi myös aina olla halpaa. Etelänmatkan jälkeen ihastellaan, miten siellä oli halpoja tomaatteja, mutta ei osata ajatella, miten erilaista on tuottaa tomaatteja Espanjassa kuin Suomessa. Kovaan ääneen myös kauhistellaan sitä, miten suomalaiset elintarvikevalmistajat lopettavat tehtaitaan ja siirtävät toimintaa Baltiaan, vaikka itse on arkisissa ostoksissa siirrytty ulkomaiseen juustoon ja jäätelöön, kun se on niin paljon halvempaa.

Ruoka on kuluttajalle tietysti paljon muutakin kuin hintakysymys tai makuasia. Ja moni tekee ruokaostokset sen kummemmin pohtimatta hintaakaan. Itselleni ruokakaupassakin on silti kyse on myös mielikuvista, terveellisyydestä, ekologisista ja eettisistä valinnoista.

Nyt, kun oma taloudellinen tilanteeni on hyvä, niin elintarvikkeet ovat osio, josta ei tässä kotitaloudessa haluta pihtailla. Enkä suostu valittamaan, miten kallista ruoka on. Säästämme ennemmin jostain muusta kuin arkisista nautinnoista, sillä se sopii meidän ajatusmaailmaan ja arvoihimme, jotka taas määrittävät kulutusvalintoja.

Kahden hengen taloutemme käyttää päivittäistavaraostoksiin (joka sisältää tietysti myös ei-syötäviä asioita, kuten vessapaperia) ehkä noin 90 euroa viikossa eli henkilöä kohden noin seitsemän euroa päivässä. Summa ei mielestäni ole kovin suuri, sillä syön yleensä töissäkin omia eväitä ja myös mies syö tällä hetkellä kotona, joten lounaat sisältyvät siihen seitsemään euroon. Silti tästä kulutuksesta voitaisiin tinkiä, jos haluaisimme (esimerkiksi voisimme elää ilman tuoremehua, karkkeja, keksejä, juustoa, jogurttia ja olutta, hedelmien sijaan voisin syödä enemmän porkkanoita, miehen ei tarvitsisi ostaa pakastepizzoja, leivänkin ostamisen voisi lopettaa kokonaan...).

Suomalaisista kulutustutkijoista ainakin Johanna Mäkelä on tutkinut paljon ruokaa ja syömistä. Suosittelen tutustumaan, jos ruuan sosiologiset näkökulmat kiinnostavat!

Minun ja sinun rahat

Yksi yhdessä asuvan pariskunnan päätettävistä seikoista on tietysti se, kuinka kulut jaetaan ja rahat käytetään. Harvoin molemmat tienaavat saman verran, joten joudutaan pohtimaan myös sitä, jaetaanko yhteiset menot tarkalleen tasan vai maksaako paremmin toimeentuleva enemmän. Tähän parisuhteen tulojen ja menojen jakoon tuntuu olevan lukuisa määrä tapoja ja tyylejä.

Omassa avoliitossani olemme päätyneet yhteen yhteiseen tiliin, johon meillä molemmilla on pankkikortti ja johon molemmat siirtävät tietyn summan. Sieltä sitten maksetaan päivittäistavarat, yhteiset ravintolaillat ja muut kimppamenot. Asumiskulut, nettiyhteydet, Hesari sun muut koetetaan puolittaa. Mutta mitään tarkkaa kirjaa siitä, milloin toinen maksaa pullakahvit ja toinen ostaa junaliput, ei pidetä.

Koska minä tienaan tällä hetkellä selvästi paremmin kuin opiskeleva mies, olen valmis myös maksamaan suuremman osan menoistamme. Mies ei vain ole mitenkään innoissaan tästä: hän tekee ennemmin töitä kuin käyttää minun rahojani. Minä puolestani koen, että jos "sijoitan" mieheen ja hän voi keskittyä opiskeluun ja valmistua nopeammin, niin kyseessä on molemminpuolinen etu.

Mutta ymmärrän miestä: myös minun olisi vaikea vastaavassa tilanteessa olla se, joka edes osittain "elää toisen siivellä". Ehkä me olemme sukupolvea, jolle taloudellinen riippumattomuus on tärkeää.

Taloudellisesta näkökulmasta koetan kuitenkin ajatella kotitaloutta jonkinlaisena yrityksenä. Molemmat sijoittavat siihen resurssejaan (toinen ehkä enemmän rahaa, mutta toinen sitten tekee enemmän kotitöitä), jotta päästään kumpaakin miellyttävään lopputulokseen ja tehdään näin tietyllä tavalla voittoa.

Hikipajan lenkkikengät

Ihastelin lenkillä kaverini uutuudenhohtavia lenkkikenkiä. Omat lenkkarini ovat jo jonkin aikaa olleet siinä vaiheessa, että pitäisi ostaa uudet (kankaassa on reikiä, jousto ja tuki on löystynyt jne.), mutta en saa vain itseäni urheilukauppaan ja tekemään päätöstä. Tähän on pari syytä:

Ensinnäkin kenkien valikoima on niin runsas, että ostopäätöksen tekeminen vie aikaa, pohdintaa ja testausta, sillä aktiivisempana liikkujana haluan kunnon kengät. Olen kolme eri kertaa testauttanut jalkojani myymälöissä olleilla eri kenkämerkkien analysoijilla, ja joka kerta olen saanut hieman eri määritelmät siitä, millaiset lenkkarit tarvitsisin. Ilmeisesti kuitenkin lievä ylipronaatiotuki ja kunnollinen vaimennus ovat tarpeen. Olen kokeillut jalkaani eri merkkejä ja löytänyt ainakin muutamia malleja, jotka eivät todellakaan jalkaani istu. Mutta silti jäljellä on vielä monta varteenotettavaa vaihtoehtoa.

Toiseksi en osaa vieläkään päättää, kuinka paljon olen hyvistä kengistä valmis maksamaan. Odotanko jotakin tarjousta tai ostanko viime vuoden mallin? Urheilukauppojen tuotteet ovat mielestäni sellaisia, että harvoin viitsin maksaa sitä ovh:ta, kun poistomyyntejä, syksyn tarjouksia ja tapahtuma-alennuksia on usein. Tunnetut merkit maksavat, mutta pitäisikö kuitenkin ostaa imagoltaan hieman heikommat ja uskoa siihen, että merkki ei ole se välttämätön laadun tae?

Kolmanneksi tulevat eettiset tekijät. Haluaisin toki ostaa kengät, jotka olisi tuotettu suhteellisen järkevissä oloissa. Mutta mistäs sen sitten tietää? Skeptisenä ihmisenä en osaa luottaa kenkäfirmojen ilmoituksiin siitä, että tuotanto-olosuhteet on otettu huomioon. Pakko myöntää, että olen jo jotenkin luovuttanut tämän viimeisen syyn suhteen: sopivien, rullaavien ja kestävien lenkkareiden valinta tuntuu jo muutenkin niin vaikealta, etten jaksaisi pohtia vielä eettisyyttäkin.

Lenkkikenkien tavaramerkit ovat muutenkin oleellisia, kuten Helsingin käräjäoikeuden päätös vahvistaa. Toki ymmärrän, että kuka tahansa ei saa läntätä kenkään kolmea viivaa ja Adidaksen näköisen logon, mutta onko paras tapa sitten määrätä 50 000 kenkäparia tuhottavaksi? Eikö niille olisi kuitenkin löytynyt jotain käyttöä ennen kuin niistä tulee jätettä?

Mainonnan eettisyys arvioinnissa

Liikenneturva oli saanut mainonnan eettiseltä neuvostolta lausunnon, jonka mukaan heidän televisiossa pyörinyt MinäMinä-mainos ei syrji miehiä (jos ei muistu mainos mieleen, sen voi katsoa tuolla Liikenneturvan sivuilla).

Selvityspyynnön olivat tehneet kaksi miestä, joiden mukaan mainos syyllistyy sukupuolisyrjintään, koska siinä esitetään, että vain miehet ovat piittaamattomia liikenteessä. Liikenneturvan mukaan vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan miehet kertoivat syyllistyvänsä naisia useammin syyllistyvänsä kaahaamiseen, kiilaamiseen, itsekkäisiin ajotapoihin, perässä roikkumiseen, säännöistä piittaamattomuuteen sekä riskinottoon.

Itse en tuota mainosta osannut pitää miehiä syrjivänä, joten olen samaa mieltä mainonnan eettisen neuvoston kanssa. Mutta ilmeisesti osa ihmisistä katsoo mainoksia hieman erilaisesta näkökulmasta, ja toki on hyvä, että mainonnalle on jonkinlaista valvontaa.

Joku oli jossain vaiheessa ollut myös sitä mieltä, että Saarioisten äitejä hyödyntävä mainos antaa stereotyyppisiin ja vanhentuneisiin käsityksiin perustuvan kuva naiseudesta ja ruoanlaitosta. Mainonnan eettinen neuvosto ei ollut samaa mieltä, vaan koki, että "mainos ei vähättele naisia tai äitejä, vaan pikemminkin nostaa myönteisellä tavalla heidän arvostustaan työntekijänä. Mainos ei myöskään vähättele miesten tai lapsettomien naisten kykyä laittaa hyvää ruokaa."

Ihan mielenkiintoista noita lausuntoja on lueskella. Miten eri tavalla mainoksia voidaankin tulkita!

Kohti niukkuutta?

Kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori Liisa Uusitalo puhuu päivän Kauppalehden markkinointiliitteessä siitä, miten hyvinvoivassa, materiaa täynnä olevassa yhteiskunnassa on tullut muotiin niukkuuspuhe. Tavaran keräämisen sijaan siis heitetään rojua pois: pyritään minimaalisuuteen ja ostetaan harkiten.

Tämän trendin toivoisi tietysti säilyvän. Ja toivoisin itsekin osaavani nykyistä tarkemmin harkita, mitä kaikkea tavaraa loppujen lopuksi tarvitsen. Kahden hengen taloudessa riittäisi vähempikin määrä juomalaseja ja lautasia, enkä vaatteitakaan tarvisisi tuollaista isoa kaapillista. Toisaalta asunnon pienuus rajoittaa tehokkaasti tavaramäärää. Kun tilaa ei ole, niin turha on mitään vähänkään suurempaa hankkia.

Uusitalo puhuu myös siitä, että kulutustrendien ennustaminen on nykyisin vaikeaa, jopa mahdotonta. Voiko siis olla, että vaikka nyt näyttäisi olevan pientä käännöstä kohti niukkuutta, niin silti tavaran hamstraus vie voiton ja kodit täyttyvät yhä enemmän tavarasta?

Kauppaa kotioloissa

Päivän Hesari kirjoitti jutun verkostomarkkinoinnin kasvusta Suomesta. Tästä heräsi mieleen ajatus siitä, mitä ja miksi ihmiset ylipäätään haluavat ostaa tuttavaltaan, joka järjestää myyntitilaisuuden omassa tai jonkun toisen kodissa.

En ole itse tainnut osallistua mihinkään myyntitilaisuuteen. Joitakin tuote-esitteitä olen joskus saanut, mutta mitään en ole ostanut. Kuulemieni tarinoiden mukaan moni ei kehtaa lähteä kotimyyntitilaisuudesta ilman, että jotain ostaisi. Vaikka pitäisi myytäviä kynttilöitä rumina ja ylihintaisina tai pesuaineiden tehokkuus ei vakuuttaisi, niin on silti ostettava jotain, koska myyjä on tuttu tai ainakin tutuntuttu. Tähän se kuuluisa verkostomarkkinoinnin voima perustunee.

Toisaalta kotimyynti on kuitenkin helppo tapa tehdä hankintoja. Kun sitä pesuainetta pitää kuitenkin ostaa, niin kai sen voi sitten hankkia naapuriltakin. Ja rintaliivien ostaminen kaupassa ei useinkaan ole mitenkään mukava tilanne, joten se voi olla hauskempaa toteuttaa naisporukassa jonkun kotona.

Itse en kuitenkaan ainakaan toistaiseksi osaa kuvitella, että ostaisin esimerkiksi valtaosan kosmetiikasta verkostomarkkinoinnin kautta. Koen, että silloin valinnanvara olisi liian pieni. Suurempi tekijä lienee kuitenkin se, että kokisin kiusalliseksi tehdä kauppaa tuttavani tai ystäväni kanssa. Ennemmin ostan tuollaiset tuotteet joltakin "kasvottomalta" yritykseltä kuin kaveriltani. Silloin en koe esimerkiksi velvollisuutta asiakasuskollisuuden ylläpitämiseen.

Suu säkkiä myöten

Tutun hokeman mukaan menot kasvavat tulojen lisääntymisen myötä. Mutta ei sitä omakohtaisesti usko ennen kuin sen kokee.

Muutama vuosi sitten olin vielä pienituloinen opiskelija. Ilmeisesti toisinaan jopa köyhä, mikäli tulotasosta käytävää keskustelua on uskominen. En tosin tuntenut itseäni köyhäksi: raha riitti kaikkeen tarpeelliseen ja ympärilläni oli samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Heidän kanssaan manattiin opintotuen asumislisän pienuutta Helsingin vuokratasoon suhteutettuna, vertailtiin kesätyöansioita ja kritisoitiin Unicafen kahvinhinnan korotusta.

Olin silloin selvästi hintatietoisempi kuin nyt, ja mielessä pyöri aina se, miten paljon mikäkin maksaa. En silloin olisi kuin poikkeustilanteessa ostanut kolmenkympin t-paitaan, en vilkaissutkaan yli sadan euron kenkiä, en ostanut ruokakaupasta kilohinnaltaan kalleimpia leipiä, baarissa ostin harvoin yli kolmea alkoholijuomaa samana iltana (sen sijaan juotiin kunnon pohjia), en käynyt kovin usein kampaajalla jne.

Nyt, kun tulotaso on moninkertainen köyhimpiin opiskeluvuosiin verrattuna, niin rahaa myös menee selvästi enemmän. Ostan kalliimpia elintarvikkeita ja vaatteita, kulutan palveluihin, tilaan aikakauslehtiä, lahjoitan hyväntekeväisyyteen, tarjoan opiskeleville kavereille tuopilliset baarissa, käytän surutta taksia tarvittaessa, suunnittelen hintavia ulkomaanmatkoja.

Näin sen kai kuuluukin olla. Jos nyt palaisin takaisin opiskelija-aikojeni tulotasoon, niin ei menojen pienentäminen välttämättä helppoa olisi, mutta kyllä se onnistuisi. Ongelmallista tietysti olisi se, että nyt minulla olisi jo kokemusta tilanteesta, jossa rahaa riittää ilman, että sitä tarvitsee miettiä niin paljon. Sitä tunnetta kaipaisin taatusti.

Kuluttajan identiteettiä etsimässä

Tässä blogissa aion pohtia kuluttajuutta, tuloja, menoja, mainontaa ja muuta kulutusyhteiskunnan kansalaisen elämään liittyvää. Välillä sukellan omiin rahoihini ja päivittäisostosten kiemuroihin, välillä varmaankin innostun pohtimaan kuluttamista syvällisemmistäkin näkökulmista.

Teen tätä siksi, että olen kiinnostunut kuluttamisesta ilmiönä: se on läsnä arkipäivässäni, mutta en silti ensisijaisesti yleensä halua ajatella olevani kuluttaja. Tässä blogissa olen nimenomaan sitä.