Suu säkkiä myöten

Tutun hokeman mukaan menot kasvavat tulojen lisääntymisen myötä. Mutta ei sitä omakohtaisesti usko ennen kuin sen kokee.

Muutama vuosi sitten olin vielä pienituloinen opiskelija. Ilmeisesti toisinaan jopa köyhä, mikäli tulotasosta käytävää keskustelua on uskominen. En tosin tuntenut itseäni köyhäksi: raha riitti kaikkeen tarpeelliseen ja ympärilläni oli samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Heidän kanssaan manattiin opintotuen asumislisän pienuutta Helsingin vuokratasoon suhteutettuna, vertailtiin kesätyöansioita ja kritisoitiin Unicafen kahvinhinnan korotusta.

Olin silloin selvästi hintatietoisempi kuin nyt, ja mielessä pyöri aina se, miten paljon mikäkin maksaa. En silloin olisi kuin poikkeustilanteessa ostanut kolmenkympin t-paitaan, en vilkaissutkaan yli sadan euron kenkiä, en ostanut ruokakaupasta kilohinnaltaan kalleimpia leipiä, baarissa ostin harvoin yli kolmea alkoholijuomaa samana iltana (sen sijaan juotiin kunnon pohjia), en käynyt kovin usein kampaajalla jne.

Nyt, kun tulotaso on moninkertainen köyhimpiin opiskeluvuosiin verrattuna, niin rahaa myös menee selvästi enemmän. Ostan kalliimpia elintarvikkeita ja vaatteita, kulutan palveluihin, tilaan aikakauslehtiä, lahjoitan hyväntekeväisyyteen, tarjoan opiskeleville kavereille tuopilliset baarissa, käytän surutta taksia tarvittaessa, suunnittelen hintavia ulkomaanmatkoja.

Näin sen kai kuuluukin olla. Jos nyt palaisin takaisin opiskelija-aikojeni tulotasoon, niin ei menojen pienentäminen välttämättä helppoa olisi, mutta kyllä se onnistuisi. Ongelmallista tietysti olisi se, että nyt minulla olisi jo kokemusta tilanteesta, jossa rahaa riittää ilman, että sitä tarvitsee miettiä niin paljon. Sitä tunnetta kaipaisin taatusti.