Parempi ostos, osa 3

Viime aikoina minua on jollain lailla ärsyttäneet ne jokasyksyiset lehtiotsikot, joissa todetaan, miten niin harva käyttää heijastinta. Ärsyyntymisen syynä on se, että nyt toimittajilla olisi mitä mainioin paikka esitellä myynnissä olevia heijastimia, mutta silti vain märehditään sitä, ettei tarpeeksi moni kiinnitä heijastimia itseensä.

Mielestäni heijastimet nimittäin tuntuvat tällä hetkellä olevan jonkinasteinen trendijuttu (ainakin 10-20-vuotiailla tytöillä roikkuu jos jonkinmoista heijastetta, ja se kai on jonkinlainen merkki trendistä), ja tavallisesta ruokakaupastakin voi löytyy hyvin monenlaisia heijastimia. Ei siis enää tarvitse valittaa, että heijastimia ei saa muuten kuin yritysten lahjoituksina. Tällä hetkellä myös esimerkiksi erilaissa myyjäisissä myydään paljon huovutettuja heijastimia.

Oheisessa kuvassa on osa omasta heijastinvalikoimastani. Merihevosheijastin on parilla eurolla tavallisesta kaupasta hankittu, pelastusrenkaan mallinen Lifesafer-heijastin edustaa jonkinlaista hienompaa muotoilua (saa ainakin Kiasman kaupasta noin viidellä eurolla), kalanruotoheijastin on virolaista tuotantoa, ilmaisheijastinta edustaa Agronomiliiton "läpyskä" ja tavallinen heijastin lienee noin euron ostos. Punainen pyörylä on itse tekemäni.

Minulla heijastimia pitää olla useita, koska käytän montaa takkia ja laukkua. Ripustelen niitä siis eri paikkoihin, että varmasti koko ajan olisi yksi mukana. Lisäksi omistan silittämällä kiinnitettävää heijastinnauhaa, jota voi sitten laittaa esimerkiksi ulkoiluvaatteisiin tai sitten tehdä noita omia heijastinviritelmiä.

Mutta ihan oikeasti heijastin on tärkeä kapistus näillä Helsinginkin kaduilla. Katuvalot eivät todellakaan riitä tekemään kulkijaa näkyväksi. Joten ole trendikäs ja hanki heijastin!

Mainonta maistuu

Pirkka pohti Digikossaan televisiomainonnan tulevaisuuden mahdollista muutosta ja totesi, että "hyvä ja relevantti mainonta ei ole kuolemassa, epärelevantin ja häiritsevän mainonnan tulevaisuus ei ole kuitenkaan kovin valoisa".

Toivottavasti näin käy. Tosin minähän kulutan mainontaa mielelläni, jopa sitä vähän huonompaakin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, etten malta laittaa oveeni "Ei mainoksia, kiitos" -lappua, vaan otan vastaan sen kaiken ilmaismateriaalin, mitä postiluukusta tungetaan. Tietysti minua ärsyttää viedä turhaa paperia keräykseen ja omatunto hieman kolistelee siitä, miten epäekologista paperiläjien tuominen kotiini on.

Mutta kun minusta on kivaa vilkaista mainoksia! Tosin toivon, että tälläkin saralla tilanne etenisi siihen, että voisin hieman vaikuttaa siihen, mitä minulle tuodaan. En kuitenkaan edes vilkaise esimerkiksi asuntoilmoituksia.

Minulle sopisi hyvin tuollainen Pirkan esittelemä hakusanamainonta. Koen kuitenkin mainokset merkittäväksi informaatiolähteeksi ja esimerkiksi hintatietoisuuteni ylläpitäjäksi, ja mikäs sen parempaa, jos voisin vielä valita mainoksia aihealueen mukaan riippumatta siitä, tulevatko ne kotiini kannettuna, nettisivujen mukana vai televisioruudun kautta.

Mutta mikäköhän siinä on, että erityisesti moni vanhemman sukupolven ihminen sanoo, miten turhia mainokset ovat. Sitten samat ihmiset kuitenkin voivat kahvipöytäkeskustelussa naureskella jollekin hyvälle mainokselle. Veikkaanpa, että tämän lisäksi aika moni arvostaa myös sitä, että aamun sanomalehdessä on paikallisten yritysten ilmoituksia. Mutta silti he vain inttävät, että kaikki mainonta on huonoa ja ärsyttävää.

Vakuuttamisen vaikeus

Omassa elämässäni tuli ajankohtaiseksi miettiä vakuutusturvaa. Vakuutusyhtiöillä on varsin hyvin mahdollisuuksia nettisivuillaan tarjouspyyntöjen tai laskelmien tekemiseen, mutta vakuutusten kunnollinen vertailu on silti vaikeaa. Myös vakuutusmaailmassa käytetty kieli ei ole kaikkein helpoiten aukeavaa.

Kuluttajien vakuutustoimisto ja Vakuutuslautakunta pyrkivät pitämään yksittäisten ihmisten puolta vakuutusasioissa. Nettisivuilta löytyy myös vakuutusvertailuja, joita voi hyödyntää omaa vakuutusturvaa miettiessä.

Mutta täytyy tunnustaa, että itse olen liian laiska perehtyäkseni kunnolla kaikkeen siihen tietomateriaaliin, mitä olisi tarjolla. Vakuutusesitteet, -sopimukset ja -ehdot eivät ole mitään piristävää ja kiinnostavaa luettavaa. Niinpä laiskana ihmisenä täyttelin noita netin tajouspyyntölomakkeita ja katsastelin, millaista palvelua tätä kautta sain. Jos homma tuntui toimivan ja hinta näytti noudattelevan normaalia linjaa, niin vasta sen jälkeen lukaisin, mistä itse asiassa olen sopimusta tekemässä.

Yli-innokas myyntityö ei muuten minuun pure näissäkään asioissa. Fenniasta sain viikon sisällä myyntineuvottelijalta kaksi sähköpostiviestiä, joissa kyseltiin, olenko perehtynyt tarjoukseen, haluaisinko lisätietoja ja kerrottiin, että myyntineuvottelija palaa pian asiaan. Yksi tiedusteluviesti olisi ollut sopivasti, mutta kaksi ylitti ärsytyskynnyksen, ja niin viivasin Fennian yli vaihtoehdoista.

Vakuutuksissa yksi hämmentävä asia on myös keskittämis- ja kanta-asiakasedut ja esimerkiksi eri järjestöjen jäsenyyden tuomat alennukset. Fenniastakin muistettiin kertoa, että
"Tiesitkö, että Fennian vakuutuksista saa K-Plussapisteitä vakuutusmaksuista?" Toisesta paikasta saa sitten S-ryhmän bonusta. Tietyn liiton jäsenyys alentaa vakuutusmaksuani kolmannessa.

Nämä tekevät vakuutusvertailusta tietysti vielä vaikeampaa, vaikkakin toisaalta antavat henkistä helpotusta päätöksentekoon. Jos se S-etukortti kuitenkin löytyy kukkarosta, niin kai sitä sitten tässäkin voisi hyödyntää. On ainakin yksi perusteltu syy vakuutusyhtiön valintaan!

Älä osta mitään

Tänään vietetään Älä osta mitään -päivää. Tunnustan heti alkuun, että minä aion tänään tehdä ostoksia. Toki mielessäni oli eilen, että voisin suorittaa kunnon hamstrausreissun, jotta ei olisi tänään enää tarvinnut käydä tuhlaamassa eurojaan. Mutta tämä suunnitelma ei toteutunut, joten konkreettinen osallistumiseni päivään jää siis väliin tänä(kin) vuonna.

Sinällään tietysti hyvä, että ihmisiä erityisesti näin joulun alla hieman herätellään kyseenalaistamaan omaa kulutuskäyttäytymistään. Tarvitsemmeko todella kaikkea sitä, mitä ostamme?

Toisaalta kuluttamiseen liittyy se paljon hoettu mantra, että kuluttajat pitävät talouden rattaat pyörimässä. On kulutettava, jotta raha liikkuu, jotta on valmistajia tai palvelujen tuottajia, jotta syntyy työpaikkoja, jotta meillä on taas enemmän rahaa kuluttamiseen. Pelotellaan, että jos suomalaisten yksityinen kulutus vähenee, niin sitten suuntaamme kansakuntana kurjuuteen ja köyhyyteen.

Asioilla on puolensa ja puolensa. Itse yritän edes hiukan miettiä kulutuspäätöksiäni ja tehdä niistä järkevämpiä esimerkiksi suosimalla palveluita tavaroiden hamstraamisen sijaan.

Joulunaikaa ja sen tavarapaljoutta ajatellen kampanjoi myös YTV toivoen, että jätevuoret pienenisivät. Kestävä joulu -sivuilla on mm. aineettomia lahjavinkkejä.

Päivitys klo 15.05: Älä osta mitään -päivänä julkaistiin myös vastamainoskilpailu Mainoskuplan parhaat eli . Yli 25-vuotiaisen sarjan voitti Jussi Kosken "Elämä on ilmaista" -mainosvideo (ladattavissa Mainoskuplan sivuilla).

Koti älyllä ja ilman

Päivän Hesarin kulttuurisivuilla arkkitehti Esa Laaksonen kirjoittaa kolumnissaan siitä, miten kotien kehitys on jäänyt jälkeen esimerkiksi autojen teknisistä edistysaskeleista: "Ostaisitko auton, jonka sisämitoitus perustuu 1950-luvun minimeihin ja tekniset toteutuksen pitkälle noin sata vuotta vanhoihin sovellutuksiin?"

Samaan aikaan Suomen Akatemia kertoo hankkeesta, jonka mukaan "ajatusta tietotekniikan kovin keskeisestä roolista omassa kodissa vierastetaan". Eipä liene kovin yllättävää! TEKESin hankkeen "Älykäs koti – piloteista massatuotteeksi" -loppuraportissa (pdf) taas mainitaan, että "toki moneen arkiseen askareeseen toivotaan helpotusta ja apua tekniikalta, mutta on tärkeää, että osa tehtävistä – ja päävastuu tehtävistä – jää asukkaille." Aika perinteisillä linjoilla tämäkin raportti siis liikkuu.

Miten minusta tuntuu, että arkkitehti Esa Laaksonen on ymmärtänyt kotien kehittämisestä jotain, mikä ei kuitenkaan näille älykotien tutkijoille ole täysin valjennut? Laaksonen toteaa, etteivät esimerkiksi nykyiset asuntojen tilaratkaisut palvelu tämän päivän ihmisiä. Olisiko siis syytä ihan ensiksi pistää koko asuntojen suunnittelu uusiksi ja miettiä siinä ohessa, miten tekniikka voi parantaa arkea ja elämisen laatua?

Se ei ole mitään uutta, että ihmiset vierastavat kotien teknologiaa. Mutta onko ylipäätään tarpeen kysellä niin tarkkaan, mitä me kodeilta haluamme? Tuossa Akatemian hankkeesta kertovassa tiedotteessa todetaan, että "koehenkilöt esittivät esimerkiksi toiveen eteiseen sijoittuvasta pienestä infotaulusta, joka kotoa poistuessa ilmoittaisi, jos jokin turvallisuuden kannalta kriittinen sähkölaite on päällä tai avain ei ole lähtijän mukana". Olisihan tuo kiva toiminto, mutta jos kotien älykkyys jää tuohon, niin olen pettynyt. Minä nimittäin oletan, että myös asumiseen keksitään innovaatioita, joita tavallinen kaduntallaaja ei edes osaa kuvitella.

Eiköhän se tekniikka sitten hyväksytä hyvinkin helposti, kun sen käyttö on vaivatonta tai mielellään täysin huomaamatonta. Nykyisessäkin arjessani käytän monia tuotteita ja palveluita, joita en olisi varmasti 15 vuotta sitten kokenut tarpeelliseksi. Siksi jaksan uskoa, että tulevaisuuden kodissani on ties mitä härpäkettä ja anturia, joka tekee asumisesta mukavampaa ja laadukkaampaa.

Käsityönä tehtyjä pukimia

Aikoinaan teollistumisen tullessa oli merkki ylemmästä sosiaaliluokasta, jos oli varaa ostaa valmiskankaita ja -vaatteita. Tavallinen rahvas kutoi itse kankaansa ja ompeli niistä vaatteensa, ja tietysti niitä kankaita vielä kierrätettiin moneen kertaan lattiaräteiksi tai matonkuteiksi saakka.

Nykyisin valmisvaatteet ovat niin halpoja, että tuskin kukaan pitää sosiaalisen statuksen merkkinä perusvaatteiden ostamista kaupasta. Ennemminkin itse tekeminen näyttäytyy silmiini tavoitteena saada päälleen jotain tavallisesta poikkeavaa ja erityisesti omaa silmää miellyttävää. Kankaatkaan eivät nykyisin taida olla niin edullisia, että varsinaisesti rahaa säästääkseen kannattaisi ostaa jakkupuvun materiaalit ja surautella ompelukoneella.

Ilmeisesti kuitenkin tietty vaatteiden "kustomointi" on tullut jollain lailla muotiin. Taisin lukea Idols-Hannan haastattelua, jossa hän kertoi muokkailevansa valmisvaatteita mieleisekseen. Bulkkitavarasta siis tehdään itsään paremmin miellyttävää. Vaatteiden tekeminen itse on ehkä palaamassa johonkin arvoon, mikä kenties voi osittain johtua siitäkin, että yhä harvempi osaa itse oikeasti ommella, neuloa, virkata ja kirjoa.

Silti käsintehdyistä tuotteista ei näkemykseni mukaan valmiita maksamaan juuri sen enempää kuin bulkkitavarastakaan. Ehkä kuluttajat eivät kuitenkaan hahmota, miten paljon aikaa esimerkiksi hatun huovuttaminen tai hameen ompeleminen todella vie. Harvassa taitavat olla ne käsityöläiset, jotka työllään olisivat Suomessa päässeet rikastumaan.

Helsinkiläistä katumuotia ja myös kustomoituja vaatteita esittelee jo kohtuullisen hyvin julkisuutta saanut Hel Looks.

Parempi ostos, osa 2

Kehun jälleen elintarviketuotetta. Omiin ruuanvalmistussuosikkeihini on nimittäin kohonnut Finnwokki-pakaste, jota valmistaa Apetit. Kun kotimaiset vihannekset alkavat nyt jo hävitä kauppojen valikoimista, niin pakastetuote täydentää mainiosti kaltaiseni "vähintään puoli kiloa päivässä kasviksia ja hedelmiä" -ihmisen syömisiä.

Tuotteen edut:
- mukava valikoima vihanneksia (keräkaali, lanttu, palsternakka, keltainen porkkana, porkkana, kesäkurpitsa)
- kotimainen tuote
- sopiva pakkauskoko, 500 gr (riittää omassa kotikeittiössäni kahden hengen ruokaan lihan tai kalan kanssa wokattuna)
- vihannekset tasakokoisia: tämän ansiosta kypsyvät tasaisesti eikä käy niin kuin joidenkin pakastewokvihannesten kanssa, eli esim. herneenpalot ovat ylikypsiä, mutta sitten jotkut isot parsakaalit sisältä jäisiä
- monipuolinen tuote
- hinta-laatusuhde kohdallaan: yksi pussi maksaa n. 1,40 euroa

Parantamisen varaa:
- pakkaus: jostain syystä tämä muovilaatu on joskus käytössäni repeillyt liian helposti jo ostohetkellä
- saatavuus: S-marketeista Finnwokkia löytyy, mutta pienten kauppojen pakastealtaat ovat tietysti rajalliset
- samaa kasvissekoitusta on tietysti ehkä vähän tylsä syödä kauhean usein, mutta mausteilla vihanneksiin saa uutta makua.

Tavarat kiertoon

Oman muuttoni myötä olen taas päätynyt hankkimaan käytettyjä huonekaluja ja muuta tavaraa. Nyt lienee paikallaan listata käyttämiäni ostokanavia.

- Huuto.net. Asemansa vakiinnuttanut nettihuutokauppa, josta ainakin pääkaupunkiseudulla asuva löytää runsaasti käytettyjä huonekaluja ja muuta kodin tavaraa (ja tietysti kaikkea muutakin kirjoista tietokoneisiin ja leluista vaatteisiin). Itselläni ei kertaakaan ole ollut mitään ongelmia kaupanteossa tätä kautta. Tällä kertaa Huuto.netin kautta löytyi mm. kapea avohylly, futon-patja ja 70-luvun seinäkello.

- OstaMyy.com. Sanomalehtien osto- ja myyntipalstoja muistuttava sivusto. Sivut kaipaisivat toki vielä viilausta, mutta toki täältäkin voi löytää sopivaa ostettavaa. Minun hankintani näiltä sivuilta oli viitisen vuotta vanha pyykinpesukone, josta maksoin 50 euroa.

- HOAS:n (Helsingin Opiskelija-asuntosäätiö) Kirppis-sivut. Myynnissä sekalaisesti huonekaluja, voi jättää myös osto- ja lahjoitusilmoituksia (eli jos haluaa eroon vanhoista tavaroista, niin tätä kautta voi löytyä sopiva kohderyhmä). Minulle löytyi täältä pieni keittiön pöytä kahdeksalla eurolla.

- Helsingin yliopiston Ilmoitustori. Ilmoituksia voivat jättää yliopiston henkilökuntaan tai opiskelijoihin kuuluvat, mutta ostotarjouksen voi tietysti tehdä kuka tahansa.

- Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus. Itse olen käynyt Espoon Mäkkylän ja Helsingin Kyläsaaren myymälöissä. Molemmissa on esim. paljon tuoleja, sohvia, pöytiä sekä kirjahyllyjä. Hinnat ovat kohtuullisen edulliset, ja jos on valmis hieman kunnostamaan huonekaluja, niin kierrätyskeskuksessa voi tehdä hyvin löytöjä. Kyläsaaressa myydään myös huollettuja ja testattuja kodinkoneita, joille saa kuukauden takuun. Kyytiin lähti pari maalausta kaivannutta tuolia (6 e/kpl) ja pieni mikroaaltouuni (20 e).

Lisäksi Helsingissä on tietysti lukuisia muitakin kirpputoreja ja vanhan tavaran myymälöitä, mutta en ole nyt itse ehtinyt niille kiertämään. Nettimyyntipaikkojen etu onkin juuri se, ettei kotikoneelta tarvitse lähteä muuta kuin hakemaan se tavara. Monilla ihmisillä on jo digikamerat, joten huonekaluista saa useimmiten kuviakin. Myös tavaroiden kotiinkuljetus saattaa onnistua myyjän avulla.

Kirppisvaatteiden ahneat myyjät

Viikonloppuna vierailin jälleen kerran Valtteri-kirpputorilla Vallilassa. Paikasta on tullut ilmeisesti varsin suosittu, ja väkimäärä jopa ahdistaa toisinaan.

Tällä kertaa ostin vaatepuolelta lyhyen mokkahameen (3,90 €) ja lakin (0,50 €).

Mutta ihmetyttää se, miten jotkut myyjät tuntuvat olevan kirpputoreilla todella ahneita. Vanhasta vaatteesta pyydetään kymmenen euroa ja enemmän, ja jos tinkii, niin saatetaan loukkantua. Eräskin myyjä sanoi minulle kerran, että hän ei hinnoistaan tingi. Miksi ihmeessä hän sitten oli tullut kirpputorille kauppaamaan tavaroitaan, jos ei ole edes valmis neuvottelemaan siitä, paljonko vanha neuletakki maksaa?

Ymmärrän, että voi kirpaista, jos on itse maksanut aikoinaan vaatteesta sata euroa tai enemmän, ja kukaan ei sitten suostu siitä maksamaan edes kymmenesosaa alkuperäisestä hinnasta. Mutta se on nimenomaan kirpputorien henki, enkä itse voisi kuvitella pyytäväni kovin tolkuttomia hintoja ihan tavallisista vetimistä.

Hienot second hand- ja vintage-kaupat ovat sitten erikseen. Jos vaate on upea, niin olen toki vanhastakin tuotteesta valmis maksamaan kunnon hinnan. Silloin ikä on jo lisäarvo ja tuo mukanaan tunteen siitä, että saa pitää päällään jotain erikoista.

Nettiostoksilla

Internetin käyttämisestä ostosten teossa on tullut niin tavallista, etten muista enää aikoihin nähneeni edes kyselyjä, jossa olisi hehkutettu tyyliin "65 prosenttia suomalaisista on tehnyt hankintoja netistä". Monien tuotteiden tai palveluiden (esim. leffaliput, matkat, kirjat) ostaminen on vaivatonta ja helppoa, eivätkä kustannukset huimaa päätä.

Yksi suosikkinettikaupoistani on alusvaatteisiin erikoistunut brittiläinen Figleaves.com. Oma rintaliivikokoni ei ole niitä tavallisempia, joten tuolta löydän paremman valikoiman kuin helsinkiläisistä erikoiskaupoista. Hinnat ovat samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta postikuluja ei tarvitse maksaa muuta kuin paketin palautuksessa. Toimitukset ovat nopeita (yleensä alle viikko) ja ne tuodaan kotiin saakka.

Ennen kaikkea Figleavesin palvelu on mielestäni esimerkillistä. Tilauksen tehtyäni saan sähköpostiin varmistuksen. Seuraava sähköposti ilmestyy silloin, kun paketti on lähtenyt liikkeelle. Jos sitten palautan tuotteita, niin se onnistuu helposti: läiskäisen palautuspaketin päälle viivakoodin ja Figleavesin palautusosoitteen sisältävän tarralapun, jonka olen saanut tuotepakkauksen mukana. Kun paketti on löytänyt takaisin britteihin, saan siitä ilmoituksen ja seuraava ilmoitus tulee, kun rahat on hyvitetty Visalle takaisin. Luonnollisesti näen ostoshistoriani Figleavesin sivuilta.

Tämän perusteella jaksan ihmetellä, miten esimerkiksi suomalaiset postimyyntifirmat ovat toiminnassaan selkeästi heikompia. Automaattisiin järjestelmiin kannattaisi ehdottomasti panostaa, jos halutaan pitää asiakkaat tyytyväisinä.

Olen myös Sami Suomalaisen kanssa samaa mieltä siitä, että kuluttajansuojan etämyynnin palautusoikeutta koskevassa lausunnossa olisi muutoksen paikka. Ns. normaalissa kaupankäynnissähän kuluttajalla ei ole oikeutta virheettömän tavaran palauttamiseen automaattisesti, mutta etämyynnissä näin on. Pienelle nettikauppiaalle taloudellinen riski siitä, että ihmiset palauttavat kauppiaan kustannuksella virheettömiä tuotteita, on varsin suuri.

Tunnelisä kahvikupillisessa

"Kuluttajabisneksessä on käynnissä yhtä mullistava kehitys kuin aikaisemmin teknologian sektorilla. Joistakin asioista ja tuotteista on tulossa äärimmäisen edullisia ja toisista kalliimpia ja fiiliskuluttamiseen liittyvä. Esimerkiksi Starbucks loi aikanaan konseptin, jossa se myi kahvilaansa kolmantena kohtaamispaikakna kodin ja työpaikan ohelle", sanoo suomalaista kahvilaketjua Lontooseen avaa Jali Wahlstein Kauppalehti Pressossa.

Eli artikkelin mukaaan on kaksi eri kategoria: toinen myy pelkkää edullisuutta ja toisessa, kulutuskategoriassa, maksetaan erityistä lisää tunteista.

Tämän huomaan omastakin ostoskäyttäytymisestä, ja erityisen selkeää se on kahviloiden käyttämisessä. Jos vain haluan sen tuotteen eli kahvin, niin silloin voin napata sen mistä tahansa ja mielellään mahdollisimman halvalla (eli peruskahvin hinta on euron kieppeillä).

Varsinaisesti kahvilaan mennessä itse kahvista tuleekin sivuseikka, ja tärkeämmäksi nousevat muut tekijät: esimerkiksi kahvilan viihtyisyys, sijainti, mahdolliset luettavat lehdet ja muut asiakkaat. Jos menen kahvilaan tapaamaan ystävää, niin silloin paikan tulisi olla sopiva keskusteluun. Jos vain haluan istahtaa itsekseni, niin silloin tietty hälinäkään ei haittaa, sillä nautin usein jo pelkästä ihmisten katselusta.

Tässäkin tapauksessa olen siis tilannesidonnainen kuluttaja. Toisinaan ostan halpaa tuotetta vähemmän hienossa ympäristössä, mutta toisaalta välillä panostan suuremman summan rahaa ja nautin siitä fiiliksestä, jonka tilanne minulle tuottaa.

Iso hintalappu ei takaa alennusta

Päivän Helsingin Sanomien Hinta&Laatu -sivuilla teekkari Matti Koskimies tunnustaa lankeavansa joskus isojen hintakylttien luomaan illuusioon tarjouksesta:
"Alepassa vain kuvittelen joskus ostavani sitä (amerikanpekonia) alennuksesta, kun siellä on tapana laittaa hintarivistön päälle isoja keltaisia hintalappuja. Silloin herkästi luulee, että tuote on alennuksessa, vaikka lapuissa onkin ihan normaali hinta."

Kaupat osaavat nykyisin hyvin hyödyntää ihmisten luuloa siitä, että isompi hintalappu tarkoittaa alennustuotetta. Loppujen lopuksi harvat kuluttajat ovat niin hintatietoisia, että jokaisen hinnan nähdessään voisivat sanoa, onko kyseinen tuote nyt oikeasti tarjouksessa.

Olen muistini mukaan joskus lukenut tutkimuksesta, jossa oli laitettu esim. wc-paperipakkausten viereen isolla hintamerkintä, joka itse asiassa oli kalliimpi kuin tuotteen normaalihinta. Silti monet ostivat näitä isommalla hinnalla merkittyjä tuotteita, koska kuvittelivat niiden olevan halvempi.

En tiedä, mikä on kauppojen logiikka ei-alennustuotteiden isoja hintamerkintöjä laittaessa. Onko tuote sellainen, että sitä on jostain syystä varastossa turhan paljon ja menekkiä pitäisi saada lisää? Vai halutaanko hyllystä nostaa esiin jotakin sellaista, mitä asiakkaat eivät tavallisesti osta, ja näin halutaan lisää heräteostosten tekijöitä?