Kun shoppailusta tuli harrastus ja terapiamuoto

Nykyajan nuoriso voi hyvin sanoa harrastavansa shoppailua. Tyttöporukka ei välttämättä osta mitään huulikiiltoa kummempaa, mutta kaupoissa voidaan silti kiertää tuntikaupalla. Myös pojat ovat alkaneet kunnostautua: jokin aika sitten taisi julkisuutta saada tutkimus, jonka mukaan murrosikäiset pojat käyttävät enemmän rahaa vaatteisiin kuin tytöt.

Moni nainen, myös minä, tunnustaa käyttävänsä ostamista itsensä palkitsemisena tai "terapiakeinona": huonoa mieltä piristetään ostamalla jotakin kivaa. Miehet eivät kokemusteni mukaan ainakaan myönnä, että he ostaisivat jotain vain piristykseksi, mutta luulisin, että myös he tekevät sitä (miehet vain aina keksivät rationaalisia selityksiä hankinnoilleen).

Shoppailu on siis monien mielestä aidosti kivaa. On tietysti paljon niitä, jotka kokevat kaupoissa kiertämisen "välttämättömäksi pahaksi", mutta silti moni innostuu lähtemään esimerkiksi uuden kauppakeskuksen avajaisiin.

Jossain vaiheessa minustakin oli mukavaa kierrellä kaupoissa. Nyt en enää voisi todellakaan sanoa shoppailua harrastukseksi. Joku ostos joskus voi ilahduttaa mieltä, mutta harvemmin näin käy. Olen huomannut, että kierros Helsingin keskustan kaupoissa lauantaina saa minut lähinnä huonotuuliseksi. Ihmisten paljous, kiire ja vaikeus löytää se mieluinen, tarvittava asia tekevät yleensä vain ärtyneeksi.

Mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka saavat iloa shoppailusta ja kauppakeskusten avajaisista. On minustakin joskus kiehtovaa mennä Stockan hulluille päiville (kun vain menee sellaiseen kellonaikaan, ettei talo ole tupaten täynnä asiakkaita) ja ihmetellä tavaraa, tarjouksia ja ihmisiä.

Ehkä shoppailu on monille jonkinlaista nykyaikaista metsästystä ja aarteenetsintää: jos vastaan tulee jotakin mielettömän hienoa ja saa sen vielä halvalla, niin kyllä siitä syntyy jonkinlaista mielihyvää.