Valio taiteilee

Valio on tehnyt ilmeisen onnistuneen kampanjan maitopurkeillaan. Tänään on useammastakin lehdestä saanut lukea, miten kuusi suomalaista nykytaiteilijaa on osana yrityksen 100-vuotisjuhlaa suunnitellut lehmäaiheisen teoksen maitotölkkeihin.

Minä olin ainakin heti aivan ihastunut. Mm. Rosa Liksomin, Kaj Stenvallin ja Julia Vuoren ammut näyttivät piristäviltä ja riemukkailta. Kyllä noista tölkeistä kelpaa maitoa juoda! Tosin taloudessamme maito on niin harvinaista, että tuskin noita purkkeja kovin montaa kertaa jääkaappiin ilmestyy. Kampanjaan liittyy myös nettisivusto, jossa pääsee tarkemmin tutustumaan taideteoksiin.

Valion tuotteissa olen ihmetellyt sitä, että ainakin laktoosittomien tuotteiden pakkaukset ovat Suomessa ja Ruotissa aivan erilaisia. Suomessa kevyttä ruuanvalmistukeen tarkoittettua hyla-kermaa myydään kuvalla valmiista ateriasta, kun vastaava tuote Ruotsissa on puettu retrohenkiseen pakkaukseen. Ruotsalainen viilipurkki on myös trendikkäämpi kuin suomalainen, perinteitä kunniottava tuote. Eikö olisi kuitenkin helpompaa käyttää näissä naapurimaissa yhteneväisesti samanlaisia purkkeja? Toisaalta mainostihan Arlakin silloin aikoinaan Suomessa ronskimmin kuin kotimaassaan (tai ainakin näin muistan jostain oppineeni).
---

Aiemmin pohdin, vaikuttiko Valion tuotemerkillä varustettujen jäätelöiden myyntiin se, kun jäätelöiden omistajaksi vaihtui Nestlé. Pari viikkoa sitten taisi Taloussanomissa olla juttu, jossa Valion edustaja vakuutti, ettei myynnissä havaittu merkkejä kuluttajaboikotista. Toisaalta jäätelömarkkinat ovat niin riippuvaisia jo pelkästään kesän säästä, joten lienee mahdotonta sanoa, vaikuttiko omistajanvaihdos ihmisten ostospäätöksiin.

Kanta-asiakkuudet tosikäyttöön

Olen odottanut, milloin Suomessa todella toteutuu yksi kanta-asikaskorttien mahdollinen käyttökohde eli täsmämarkkinointi. Vielä en ole tietääkseni saanut esimerkiksi HOK-Elannolta mainospostia, joka olisi laadittu sen mukaan, missä tilanteissa ja mihin ostoksiin olen S-etukorttiani höylännyt.

Olisin valmis vastaanottamaan hankintojeni mukaan kohdennuttuja mainoksia sähköpostiin sen sijaan, että posti kantaa kotiin minulle täysin turhia tietoja huoltoaseman bensanhintaedusta tai perhemarketin vauvanvaippatarjouksesta. Ostosteni mukaan kohdennettu mainonta saisi minut todennäköisemmin ostoksille, eikä syntyisi sitä ärtymistä, minkä turhalta tuntuvat mainokset aiheuttavat.

Moni kuluttaja kokee ahdistavaksi sen, että kauppaketjut keräävät ostostietoja. Minua se ei haittaa: jos jotakuta kiinnostaa, montako olutta tai kondomipakettia olen kaupasta hankkinut, niin siitä vaan penkomaan. Suomessa on korkea yksityisyydensuoja näissäkin asioissa, joten käsittääkseni jo se estää asiakastietojen haravoimisen ja hyödyntämisen. Kauppaketjut eivät varmasti vielä edes uskalla ottaa sitä riskiä, että he tunnustaisivat tarkkailevansa ostokäyttäytymistä niin tarkkaan. Tietysti myös tällainen kohdennettu mainonta kaikkine vaiheineen olisi hintavaa. Ja äkkiä siinä voisi tapahtua virheitäkin.

Mutta uskon, että kohdennetumpi mainonta tulee jossain vaiheessa: kyllähän jo nyt monissa tilanteissa asiakkaat ruksivat kyselykaavakkeisiin, millainen on heidän kotitaloutensa, mitkä asiat kiinnostavat, kuinka korkea on tulotaso, onko talonrakennus käynnissä ja mitä tehdään lomalla. Sitä paitsi monet nettikaupat, kuten Amazon.com, tallentavat tiedot asiakkaan tekemistä ostoksista ja hyödyntävät tätä tietoa onnistuneesti markkinoinnissa.

Kun eurolla saa

Päivän Kauppalehti Pressossa Olli Herala kirjoittaa yhdysvaltalaisista dollarikaupoista, niiden suosiosta ja valikoimista. Pari vuotta sitten nämä samalla liikeidealla toimivat eurokaupat rantautuivat Suomeenkin, ja nyt niitä ainakin pääkaupunkiseudulla tuntuu löytyvän monesta paikasta.

Ilmeisesti jenkkilän kaupat ovat kuitenkin isompia ja valikoimiltaan laajempia kuin nämä meidän Euroihmeemme. Kun noissa kaupoissa olen käynyt, niin lähinnä syntyy mielikuva jonkinasteista krääsästä, eikä merkkituotteita juuri ole myynnissä lukuunottamatta esim. makeisia, jotka lienevät jotain poistoeriä. Herala kirjoittaa dollarikaupoista, ettei niiden suttuinen ulkonäkö haittaa koska "laajan valikoiman hinnat ovat niin alhaiset. Jenkkityyliin liikkeissä keskitytään oleelliseen eli mahdollisimman suureen myyntivolyymiin.

"Tarkka ostaja tekee oikeita löytöjä, vaikka valikoimissa on usein myös silkkaa sontaa. Suurta taloudellista vahinkoa ei tietenkään synny, vaikka muutaman typerän ostoksen tekisikin", Herala tiivistää dollarikauppojen suosion. Sama asia toimii tietysti Suomessakin: toisinaan noista eurokaupoista voisi sattua silmiin jokin tuote, jota oikeasti tarvitsisi ja jonka sitten saa halvalla.

Eurokaupat valtaavat taatusti lisää jalansijaa Suomessa ja todennäköisesti myös laajentavat tuotevalikoimaansa. Minulle nuo kaupat ovat turhan sekavia, ja koska tuotevalikoimasta ei ole mitään takuuta, niin hakemaansa tavaraa ei sieltä välttämättä löydä. Mutta tyytyväinen olen ollut ainakin isoihin, keraamisiin teemukeihin, jotka olen ostanut eurokaupasta. Ja joskus myös helmitöiden harrastajat tekivät löytöjä Euroihmeessä.

Hieman kuitenkin noiden kauppojen asema arveluttaa. Kuluttajuus- ja ympäristönäkökulmista en koe hyväksi, että ihmiset opetetaan ostamaan, "koska halvalla saa". Kaupoissa näkee lapsia, jotka vinkuvat vanhemmiltaan sitä ja tätä ja tuota, ja vanhemmat sitten suostuvat ostamaan tenaviensa turhakkeet. Ja tietysti myös aikuiset hamstraavat eurotavaraa, vaikka eivät sitä välttämättä tarvitsisi. En usko, että kovin moni menee näihin Suomen eurokauppoihin ostamaan jotain tiettyä tavaraa, vaan sinne astellaan katselemaan ja tekemään heräteostoksia.

Toisaalta hintatietoisuuden kannalta kaupoissa on myös hyvät puolensa: kuminauhaa saa ison paketin eurolla, niin miksi maksaa viisinkertainen hinta samasta tavarasta jossain toisessa kaupassa?

Kuluttajaidentiteettiä muokkaamassa

Veloenan edelliseen tekstiini jättämien kommenttien pohjalta aloin miettiä kuluttajaidentiteettiä hieman enemmän. Noissa kommenteissahan tuli ilmi se, että tietyssä seurassa halutaan viestiä tietynlaista kuluttajuuttakin.

Ekohenkisessä porukassa minäkin kerron mielelläni löydöistä Ruohonjuuressa ja arvioin Elokuu-tuotesarjan pesuaineita. Toisessa porukassa sitten puhun vaatekaupan alennusmyyntilöydöistä, mutta en mainitse mitään siitä, että käyn ostamassa pyykinpesuainetta täyttöpulloon.

En halua leimautua tietynlaiseksi kuluttajaksi. En koe olevani kerskakuluttaja, joka huoletta ostaa jotain ja heittää pois. Toisaalta ympäristönäkokulmat ja eettisyys eivät määritä kuluttamistani niin vahvasti, että kokisin olevani ekohenkinen. Ja myönnetään sekin, että leimautuminen "viherhörhöksi" kuluttajaksi olisi ahdistavaa: en kuitenkaan täyttäisi niitä vaatimuksia, jotka tällaiselle kuluttajuudelle ainakin itse asetan.

Yhdellä kuluttajaekonomian kurssilla piti kirjoittaa essee omasta kuluttajaidentiteetistä ja pohtia, miten identiteetti oli muodostunut. Esseeseen piti myös parilla sanalla määritellä oma identiteetti. Otsikoin itseni "Vaaleanvihertäväksi egoistiksi". Olen ekohenkinen silloin, kun se minulle sopii, mutta useimmiten teen ostokset puhtaasti itsekkäistä syistä sen enempää asiaa miettimättä.

Kyseisen kurssin piti Minna Autio, jonka väitöskirja nuorten kuluttajuudesta valmistuu lähiaikoina. Tunnistan hyvin itseni Aution toteamuksesta, että tilanteen mukaan nuori voi olla kuluttajana samaan aikaan säästäväinen, nautiskelija, ympäristöongelmat tiedostava ja tietoinen tuhlari.
"Kiinnostavaa nuorten kulutusasenteissa on yhtäältä materialismi ja toisaalta ympäristömyönteisyys, joiden välillä nuoret eivät välttämättä näe mitään ristiriitaa. He ovat sosiaalistuneet runsaan kulutuksen yhteiskuntaan, jossa kuluttamisen ohessa pyritään ratkaisemaan ympäristöongelmia."

---

Vaihdoin myös hieman blogini nimeä, koska eilen huomasin, että Helsingin Sanomien kuluttajasivuilla ilmestyy Kuluttavaa elämää -kolumnisarja. Puhtaasti vahingossa olin ominut saman nimen tänne, joten päätin edes pikkuisen viilata blogini nimeä.

Ihastuminen vie ostoksille

"Lisäksi olen viimeisen viikon aikana ostanut satasella alusvaatteita (!), paidan, saappaat, laukun, topin, kellon, tennarit, hameen ja hupparin", kirjoittaa Ihastumisen ihanuus -blogissa Maria.

Varmaankin tuttu tunne monelle: kun on kohdattu uusi, mielenkiintoinen mies, niin haluaa myös näyttää mahdollisimman viehättävältä. Uudet vaatteet ovat osa sitä, ja samalla tietysti hyvältä tuntuvat vaatteet lisäävät itsevarmuutta. Ja eihän sitä kehtaa virttyneissä alusvaatteissa ja tylsissä rintsikoissa esiintyä sillä hetkellä, kun vaatteita ryhdytään vähentämään ensimmäistä kertaa.

Luulen myös, että moni nainen ei halua näyttäytyä miehelle ensimmäisten treffien aikana samoissa vaatteissa. Jo tämän vuoksi vaatekaappiin halutaan edes uusia paitoja.

Ihastuneena nainen on tietysti hyvällä tuulella. Elämä hymyilee, ja silloin on valmis panostamaan myös uusiin hankintoihin. Rahanmeno ei huoleta, koska ajattelee, että on niin paljon tärkeämpiäkin asioita (kuten mahdollinen parisuhde) kuin muutamat eurot sinne tänne.

Kuinkakohan moni mies toimii samoin? Käyttävätkö hekin aikaa ja rahaa uusiin vaate- tai kosmetiikkahankintoihin? Epäilen, että tämä on miehille harvinaisempaa, mutta kai heistäkin osa edes uuden deodorantin ja aluskalsarit käy ostamassa.

Kulutushinku tavoittelee onnellisuutta

Akatemiatutkija Jari Ehrnrooth kirjoittaa päivän Hesarin vieraskynäpalstalla kulutustusyhteiskunnan ja väestön lihomisen yhteydestä. Ehrnroothin näkemyksen mukaan "kulutuskeskeisessä nykykulttuurissa oman onnellisuuden edistäminen on jokaisen luonnollinen velvollisuus. Onnelliseksi katsotaan se, joka saa sen, mitä haluaa."

"Ainoa keino pysäyttää väestön lihominen olisi kehittää koko kulttuuria moraalisten järkiolentojen hallitsemaksi vapauden valtakunnaksi, jossa kehon tasapainoinen harjoittaminen on luonnollinen osa hyvää elämää. Mutta kuka nyt sellaista haluaisi?", kirjoittaa Ehrnrooth. (Lisää lainauksia Ehrnroothin tekstistä on mitlu'anã-blogissa).

Tuossa on tietysti paljon totta. Kuluttamalla tyydytetään mielihaluja, ja tämän katsotaan kulttuurissamme olevan luonnollista ja hyväksyttävää. En itse vetäisi kuitenkaan ihan samanlaista yhtäläisyyttä nimenomaan lihomisen ja ahkeran kuluttajuuden välille. Sen sijaan ajattelen, että "kohtuullisuuden idea" pätisi lähes kaikkeen nykykuluttamiseen ja kulutuksen järkevöittämiseen. "Moraaliset järkiolennot" olisivat hyvä asia muutenkin kuin ylipainon ehkäisemiseksi. Kuluttamisen vimma on vallalla, ja tunnistan sen tietysti itsessänikin. Kuluttaminen tuo mielihyvää, eikä järkevä itsekuri ostosten teossa todellakaan aina toimi.

Olen oppinut, että kuluttaminen tuo yleensä jonkinlaista onnellisuuden kasvua. Kuten Ehrnrooth toteaa: "--pidättäytyminen ja kärsivällinen harkinta ovat pakon, eivät vapauden ilmauksia. Kohtuullisuuden idea on kääntynyt päälaelleen."

Kerää ja voita!

Pauligilla on menossa myynninedistämiskampanja: "Saat itsellesi tyylikkään, käsintehdyn pannunalusen (arvo 16 €), kun keräät Juhla Mokka -paketeista 10 tarraa ja lähetät ne meille 30.11.2005 mennessä." Vastaavaa kampanjaa vetää myös HK Ruokatalo: "Lähetä 5 kpl HK leikkelepakkausten yläreunoja 30.11. mennessä ja saat Fiskars Function -aterinsetin (arvo n. 7 €)".

Jotenkin luulisin, että tällaiset kampanjat vetoavat juuri niihin, jotka ovat tarkkoja siitä, mihin rahat menevät, ja todennäköisesti jo muutenkin ostavat kyseistä tuotetta. Koska itse en kuitenkaan saisi käytettyä tuollaista kahvimäärää edes vuodessa ja ostan Reilua kauppaa, niin en kuulu Pauligin kohderyhmään.

Kampanjaan osallistuminen vaatii tietysti muistamista. Voin kuvitella, että jossakin taloudessa vaimo hermostuu, kun mies on heittänyt tyhjän makkarapaketin roskiin, vaikka vaimo on nimenomaan kertonut, että ne pitää säästää keräilyä varten.

Mielenkiintoista olisi nähdäkampanjoiden vaikutus tuotteiden myyntilukuihin ja saada kuulla, kuinka monta lahjaa lunastettiin. Varmasti moni saattaa ostaa paketin tai pari ylimääräistä sen vuoksi, että saisi "merkkikiintiön" täyteen. Toisaalta lienee hyvin mahdollista, että moni aloittaa innokkaana alussa keräämään kahvipaketin tarroja, mutta sitten asia unohtuu ja jonkun toisen kahvimerkin tarjouskampanja saakin ostamaan sitä.

Tällaisissa kampanjoissa lahjan arvon on jo oltava jonkinmoinen, jotta kuluttaja vaivautuu touhuun osallistumaan. Käsintehty pannunalusta ei itseäni suuresti houkuttele, mutta luulisi sen kohderyhmälle kelpaavan: moni varmasti sitten esimerkiksi antaa sen lahjana eteenpäin.

Fiskarsin haarukka ja veitsi -setti ei palkkiona uskollisesta tuotteiden ostelusta ole kovin onnistunut. Jos ei omista kyseistä aterinsarjaa, niin tuntuu hieman turhalta saada yksi veitsi ja yksi haarukka. Ja niitähän ei voi antaa edes lahjana!

Toisaalta HK:n kampanjassa kerättävien tuotteiden määrä on niin pieni, että se kertyisi meidänkin pienessä taloudessa ilman suunnittelua. Kynnykseksi nousee se, viitsiikö niitä paketin palasia kerätä ja sitten postittaa, kun siinä joutuu sitten kuitenkin maksamaan postimaksun. Haarukka ja veitsi -setti ei vain houkuttele tarpeeksi.

Parempi ostos, osa 1

Ajattelin, että voisin tässä blogissa kommentoida hyviksi havaitsemiani ostoksia tai palveluita. Samoin tietysti myös olisi paikallaan kertoa, jos jokin hankinta alitti täysin odotukset.

Nyt sitten on vuorossa ensimmäinen tuote, jonka esittelemiseen sain kimmokkeen tämän päivän uutisesta. Hammaslääkäri kommentoi minullekin joskus, että leukojeni löysyyden vuoksi ei ole suositeltavaa jauhaa purukumia. Niin siirryin pastilleihin, ja päivittäiseen käyttöön on nyt päässyt Fennobon Oy:n XyliBon -täysksylitolipastilli.

Tuotteen edut:
- hyvä hinta-laatu-suhde: aski maksaa n. 1,35 euroa, ja siinä on noin 70 pastillia, jotka riittävät moneksi päiväksi (1-2 pastillia ruokailun jälkeen).
- piparminttupastilli maistuu raikkaalle
- suomalainen tuote
- koska pastillit eivät ole liian hyvän makuisia, ei niitä tule naposteltua maun vuoksi (kuten esim. Läkerol Dents-pastilleja)

Parantamisen varaa:
- pakkaus ei erityisen kätevä: ei saa suljettua tiiviisti kerran avattuaan, joten pastillit pitää siirtää johonkin toiseen rasiaan, jos niitä haluaa kuljettaa esim. laukussa mukana.
- saatavuus: pääkaupunkiseudulla pastilleja saa ostettua S-ryhmän isoista kaupoista (S-market, Prisma), mutta ei välttämättä muualta
- sitruunan ja etenkin vadelman maut ovat niin täyttä esanssia, etten osta niitä, ja pelkkä piparmintun maku kyllästyttää välillä

Seura saa tuhlaamaan

Kanadalaisessa Albertan yliopistossa tehty tutkimus vahvistaa monen epäilyn: jos kaupassa vieressä seisoo toinen henkilö, täysin tuntematonkin, niin kuluttaja valitsee kalliimman brandituotteen kuin mitä hän tekisi, jos olisi tilanteessa yksin. Eli seura saa ihmisen tuhlaamaan enemmän. Professori Jennifer Argon uskoo, että kuluttajat eivät halua leimautua liian piheiksi ja tämän vuoksi toisen asiakkaan läheisyys saa muuttamaan ostokäyttäytymistä.

Toisaalta tilanteessa on myös jollain lailla kyse kuluttajan mukavuudentunteesta. Tutkimuksen mukaan kuluttajat eivät tunne oloaan mukavaksi, jos he ovat kaupassa jollain lailla eristyksissä, mutta toisaalta myös vilkas liikehdintä heidän ympärillään koetaan ärsyttävänä. Ja jos asiakas ei tunne oloaan mukavaksi, hän käyttää vähemmän rahaa.

Tänään alkaneet Stockmannin Hullut Päivät ovat tietysti loistava tilaisuus havainnoida kuluttajien käyttäytymistä ihmisjoukon keskellä. Selasin kyseisen tapahtuman mainosesitteen läpi, mutta en löytänyt yhtään sellaista välttämättömyystuotetta, joka pakottaisi minut suuntaamaan tähän kulutusjuhlaan. Ehkä uteliaisuus kuitenkin vie kahmimaan tavaraa keltaisiin kasseihin illan viimeisellä tunnilla, kun asiakasmäärä on suhteellisen järkevissä mitoissa.

Suomalainen ei ole automaattisesti paras

Tp kommentoi tuon edellisen kirjoituksen perään kysyen, onko kotimaisuus itseisarvo. Koska vastauskommentistani olisi tullut niin pitkä, päätin kirjoittaa asiasta oman tekstin.

Kyllä, minulle kotimaisuus on minulle usein itseisarvo, jos puhutaan elintarvikkeista. Ei, kotimaisuus ei ole itseisarvo, jos puhutaan esimerkiksi lampunvarjostimista, saappaista, kodinkoneista tai kirjoista. Kyse on siis siitä, mitä olen ostamassa: kaikissa tuoteryhmissä ei edes ole kotimaista vaihtoehtoa tarjolla, joten sitä on silloin hankala valita (tämä pätee myös moniin elintarvikkeisiin pähkinöistä banaaneihin).

Globaalissa markkinataloudessa on toisaalta mielestäni monta syytä suosia kotimaisia, mutta toisaalta melkein yhtä monta syytä olla suosimatta. On turha esimerkiksi hehkuttaa, että suomalainen tuote olisi automaattisesti parempi kuin ulkomainen. Eiköhän sitä muuallakin osata tehdä yhtä laadukkaita tuotteita kuin Suomessa.

Jos haluaa tukea Suomen kansantaloutta, olisi tietysti syytä ostaa suomalaista. Kuitenkin mielestäni myös kolmannen maiden mailla on tietty oikeutensa saada hyötynsä markkinataloudesta. Valitettavasti monista tuotteista ei voi tietää, millaisissa oloissa ja millä menetelmillä ne on tehty. Mutta jos esimerkiksi kehitysmaakaupasta tai vastaavasta ostaa jonkin käsityön tai koriste-esineen, niin sen luulisi olevan hyvä tapa tukea kehitysmaita. Kansantaloustieteestä on jäänyt mieleen se, että eri maiden on järkevää tiettyyn rajaan saakka erikoistua tiettyihin tuotteisiin ja käydä niillä vaihtokauppaa. Näin kokonaishyöty on suurempi kuin jos kaikki tekisivät vähän kaikkea.

Kotimainen tuote on toki ainakin siinä mielessä ekologisempi, ettei sitä ole rahdattu jostakin kaukaa. Lisäksi esim. suomalaissa tehtaissa käsittääkseni on sen verran valvontaa, ettei täällä käytetä kiellettyjä kemikaaleja tai muita vastaavia.

Mutta kotimaisuuden suosiminen on vaikea kysymys, enkä minä ainakaan halua antaa suoria vastauksia. Terve järki lienee paras vaihtoehto: ne tuotteet, jotka meiltä luontaisesti hyvin löytyvät, niin toki silloin kannattaisi niitä ostaa.

Valmistettu Suomessa

Kunungaskuluttajassa käsiteltiin tällä viikolla marjahillojen kotimaisuutta. Jutussa tuli esiin se, miten ihmiset esimerkiksi mieltävät, että Saarioisten hillojen mansikat ovat kotimaisia, kun kerran purkissakin sanotaan, että valmistusmaa on Suomi.

Tämä ei tietysti pidä paikkaansa. Kuten kauppa- ja teollisuusministeriön virkamies sanoo: "Jalostetuissa tuotteissa, joissa on hyvin paljon eri raaka-aineita ja valmistuskäsittely ei ole enää ihan vähäistä, yksittäisen raaka-aineen alkuperä ei ole enää tärkeä."

Harmi vain, että kaikki kuluttajat eivät asiaa ole tajunneet. Moni oletettavasti luulee ostavansa "täysin kotimaisia" lihapullia, mehukeittoja, näkkileipää tai makaronilaatikoita, jos valmistusmaaksi kerrotaan Suomi. Todellisuudessahan ainekset voivat olla mistä vain, ellei erikseen kerrota, että tuotteen raaka-aineet ovat suomalaisia (kuten esimerkiksi Meritalon hilloissa, joita ainakin Helsingissä löytyy S-marketin hyllyiltä). Sama asia tämä on kuin se, että kauppa mainostaa irtomyynnin sämpylöitä ja korvapuusteja "Täällä paistetuiksi".

Iitselleni tämä on ollut varsin selvää jo pidempään, koska olen niin tottunut seuraamaan, mitä ostan. Siksi tuntui oudolta kuulla tv-jutussa tavallisten kaupassa kävijöiden kommentteja, joissa ihmeteltiin, että miten on mahdollista, ettei hillomarjojen alkuperämaata kerrota. Kuluttajatiedon levitykselle siis tuntuu olevan tarvetta.

Kuningaskuluttaja on kuitenkin mielestäni pliisu ohjelma, jossa toisaalta taas otetaan usein liiallisen valistava asenne. Miksi mikään muu suomalainen tv-kanava ei ole panostanut kuluttajaohjelmaan, jota tehtäisiin vähän menevämmällä otteella? Erilaisissa lehdissä kuluttaja-asiat ovat saaneet mielestäni kuitenkin yhä enemmän näkyvyyttä.

Asiakasvaihtuvuutta ymmärtämässä

Torstain Kauppalehdessä oli haastateltu Inger Roosia (jutun kirjoittaja Pekka Nykänen), joka on perehtynyt asiakassuhteisiin ja pohtinut mm. sitä, miksi kuluttajat toimivat toisin kuin kyselyissä väittävät. Roos on jutun perusteella todennut taikasanaksi asiakasvaihtuvuuden ja sen ymmärtämisen.

"Kuluttaja tietää vasta kokeiltuaan, millaista elämä esimerkiksi toisella matkapuhelinoperaattorilla on. Hän vaihtaa ja vaihtaa, kunnes on päässyt eroon ennakkoluuloistaan. Ja hän voi hyvinkin päätyä alkuperäiselle operaattorille", Roos sanoo.
"Huonosti kohdeltu asiakas ei tule takaisin edes rahan voimalla."

Kuulostaa kovin tutulta, jos mietin esimerkiksi omaa suhtautumistani matkapuhelinoperaattoreihin. Erään operaattorin palvelun koin niin huonoksi, että en varmasti enää kyseiseltä firmalta liittymää hanki, vaikka kenties tässä vuosien aikana heidänkin toimintansa on kehittynyt.

Toisaalta olen myös valmis palaamaan asiakkaaksi sellaiselle operaattorille, josta jäi kaikin puolin hyvä mielikuva. Ja teen tätä tietysti muissakin hankinnoissa: voisin kuvitella, että olisin esimerkiksi varsin uskollinen jollekin kampaajalle, mutta jossain vaiheessa haluan kuitenkin koettaa, tarjoaisiko joku toinen paremman palvelun ja lopputuloksen. Jos ei, niin sitten voisi taas hyvillä mielin palata vakiokampaajalle.

Kosmetiikkaa kohtuuhintaan

Kosmetologi esitteli tuotesarjaa, jonka hän mainitsi kohtuuhintaiseksi. Hyllystä nimittöin löytyivät vielä luksusrasvat. Kysäisin, mitä mahtaa kohtuuhintainen kasvovoide maksaa ja kuinka riittoisaksi tuote arvoidaan.

"Sen hinta on noin 50 euroa ja se riittää noin kolmeksi kuukaudeksi. Eihän se paha hinta ole, jos laskee päivää kohti."

Minusta 0,55 euroa päivässä pelkästä kasvovoiteesta on liikaa, eikä tämän hintainen tuote ole minulle kohtuuhintainen, vaan se on kallis. En varmaan koskaan ole maksanut kasvorasvasta paljon yli kymmentä euroa. ("Ja sen kyllä huomaa", voisi kosmetologi tietysti kommentoida).

Olen joskus saanut lahjaksi kalliimpaa kosmetiikkaa. Pakkaukset ovat hienoja ja itse tuotteetkin yleensä varsin houkuttelevia. Silti en koe tarpeelliseksi, että itse maksaisin naamaani tulevasta rasvasta kovin suuria summia. Hyväksi havaittuja tuotteita löytyy nimittäin halvemmallakin.

Kosmeettiset tuotteet tosin ovat minulle se tuoteryhmä, jossa sorrun helpohkosti heräteostoksiin. Ostan käsivoidetta, huulirasvaa tai ripsiväriä, "kun halvalla saa" ja "tarvitsen tätä jossain välissä kuitenkin". Silloin unohtuvat hienot eettis-ekologiset perusteluni ostosten teolle.

Takuuhuolto kahdessa viikossa

Kuluttajavirasto ilmoitti tänään, että kohtuullinen takuukorjauksen aika on noin kaksi viikkoa. Jos korjaus venyy, voi vaatia tilalle korvaavaa laitetta huollon ajaksi.

Ihanne tietysti olisi, jos tämä kaksi viikkoa todella toteutuisi. Onneksi minun ei ole viime aikoina tarvinnut viedä laitteita huoltoon, joten ihan äskettäistä omakohtaista kokemusta asiasta ole. Mutta jos ohimennen kuulluista tuttujen jutuista eri laitteiden takuuhuoltojen suhteen voi jotain päätellä, niin kaksi viikkoa ei lähellekään aina riitä.

Takuuasioissa kannattaa muistaa myös se, että "takuu on vain myyjän, valmistajan tai maahantuojan ostajalle antama vapaaehtoinen lisäetu. Siten myös sellaisista virheistä, jotka ilmenevät vasta takuuajan päätyttyä, voi valittaa" (Kuluttajavirasto).

Erilaisissa kodinkoneissa ja muissa vimpaimissa minua ihmetyttää niiden heikko kestävyys ja lyhyt elinkaari. Eilen minulta hajosi hiuskiharrin, jonka olin ostanut alle kolme vuotta sitten: kun pistin laitteen päälle, kuului vaimeaa rätinää ja sitten nousi ohut savuvana.

Kun laitteet ovat halpoja, niin niiden korjaaminen ei yleensä taloudellisesti kannata. Masentavaa ajatella, miten moni sähkölaite olisi periaatteessa korjattavassa kunnossa, mutta silti ne heitetään menemään, koska uuden ja tehokkaamman saa kaupasta vähemmällä vaivalla ja edullisemmin.

Tekniikka kehittyy niin huimaa vauhtia, että jo muutaman vuoden vanha laite voi olla teknisesti vanhentunut, eikä sitä sitten enää haluta käyttää. Saa nähdä, miten käy esimerkiksi digibokseille. Jotenkin tuntuu, että vuonna 2010 ne ovat jo kehittyneempiä ja monipuolisempia, joten vuoden 2005 bokseja myydään pilkkahintaan.

Kauppojen hankalat aukioloajat

Nyt taas eletään sitä vaihetta, kun vain pienet ruokakaupat saavat olla sunnuntaisin auki. Joulun lähestyessä sitten kansa pääsee ostoksille pyhäpäivinäkin. Ja juuri kun on oppinut, että kaupassa voi käydä sunnuntaina, niin sitten taas siirrytään siihen, että isot kaupat joutuvat pitämään ovensa kiinni.

Mielestäni tämä on älytöntä. Ymmärrän kyllä, että pienet kaupat eivät halua pitää oviaan auki seitsemänä päivänä viikossa eikä siihen ole tarvettakaan. Mutta nykyinen aukiolojärjestelmä on hankala, ja tuskin kovin kauan kaupantekoa voidaan enää tällä lailla rajoittaa.

Eivät kuluttajat varmasti hingu ostoksille sunnuntaisin niin suuresti, että jokaisen kaupan olisi pakko pitää ovensa auki. On yrityksen oma valinta, näkeekö se kaupanteon sunnuntaisin kannattavaksi (tosin noissa isoissa kauppakeskuksissa ilmeisesti sopimuksilla velvoitetaan pieninkin yksityisyrittäjä pitämään ovensa auki silloin kuin kaikki muutkin, ja tämä on mielestäni väärin, mutta se on taas kauppakeskusten asia).

Kai yritysten välisen kilpailun kuitenkin pitäisi olla sillä lailla reilua, että pienempi ja isompi kauppa olisivat aukioloaikojen suhteen samalla viivalla. Jos kuluttajat eivät sitten suosi sunnuntainakaan pientä lähikauppaa, niin se on sitten kuluttajien oma syy, jos lähikauppa joutuu lopettamaan. Kesällä mielestäni näytti silti siltä, että lähi-Alepan ovi kävi tiuhaan, vaikka suuremmissakin kaupoista sai käydä ostamassa ruokaa.

Toisaalta esimerkiksi huoltoasemat tarjoavat nykyisin hyvin laajan elintarvikevalikoiman. On mielestäni hieman omituista, että Nesteeltä voin käydä karkkipussin vaikka keskellä yötä minä päivänä tahansa, mutta joku toinen kauppa ei voi edes lauantaisin olla auki kuuden jälkeen.